Arvostelut

Schumann: Genoveva
Carolyn Sampson, Marcel Beekman, Johannes Weisser, Marie Seidler, Cornelius Uhle, Felix Speer
Arnold Schoenberg Chor
Helsingin Barokkiorkesteri
joht. Aapo Häkkinen
Tonhalle Düsseldorf, 2.6.2023
Kulturpalast Dresden, 4.6.2023

Das Helsinki Baroque Orchestra bescherte nun (…) eine „Genoveva“ auf alten Instrumenten, frisch, lebendig und sehr farbenreich. Unter der inspirierenden Leitung von Aapo Häkkinen wurde da ein wunderbar durchsichtiges, begeisterndes Klangbild produziert – Schönklang bis in die letzte Faser.
Das erlesene Solistenensemble tat ein Übriges, den Abend zum Erlebnis werden zu lassen. Mit einem facettenreich leuchtenden Sopran verlieh Carolyn Sampson der Titelgestalt Profil. Ihr gefühlvoll gestaltetes Gebet im vierten Akt war sicher ein Höhepunkt des Abends.

Mareile Hanns, Dresdner Neueste Nachrichten, 6.6.2023

Kompetenz aus Finnland haben die Veranstalter engagiert, um Schumanns einzige Oper am Freitagabend in feierliches Licht zu setzen. Kristiina Helin zeichnet sich für die Regie verantwortlich. Unter der Leitung von Aapo Häkkinen, der das Spätwerk als Krönung einer Komponistenkarriere versteht, spielt das Helsinki Baroque Orchestra auf Instrumenten, wie sie zu Schumanns Zeit gebräuchlich waren – die der Tuba ähnliche Ophikleide inbegriffen.
(…) der ”Freischütz” von Carl Maria von Weber sowie die Musikdramen von Richard Wagner schwingen wie ein Subtext in dieser Partitur mit. Sie wird an diesem Abend so liebevoll behandelt, wie man sich das nur wünschen kann. Das Helsinki Baroque Orchestra musiziert erfrischend lebhaft, verfällt nie in deutsche Schwere, sondern lässt Schumanns Musik transparent leuchten. Dirigent Aapo Häkkinen, am Pult voller Sorgfalt bei der Sache, versucht sogar, mit Raumklängen zu spielen (…) Auch der Arnold-Schoenberg-Chor wird seinem Ruf gerecht: Er singt mit plastischer Gestaltungskraft, ungemein differenziert und klangschön.
Verwöhnt wird das Ohr auch von einer exzellenten Solistenriege. Carolyn Sampsons Sopran legt ein starkes Bekenntnis für die Titelrolle ab: mit den Farben mädchenhafter Reinheit, aber auch mit jubelnder, schließlich sogar mit heroischer Strahlkraft. Marie Seidler hält als böse Amme leideschaftlich dagegen, lässt dunkle Untertöne in ihren Mezzo fließen. Johannes Weisser ist als Pfalzgraf Siegfried der sonore Inbegriff von Rechtschaffenheit und Stärke.

Anke Demirsoy, Westdeutsche Zeitung, 5.6.2023

Kristina Helin hat die Regie der konzertanten Aufführung übernommen. Und das hat sie wirklich prima gelöst. Während üblicherweise der Chor hinten und das Orchester davorsteht, die Solisten sich an der Rampe positionieren, um sich bei ihrem Einsatz vom Stuhl zu erheben, nutzt Helin wirklich alle räumlichen Gegebenheiten aus. Orchester und Chor werden nebeneinandergesetzt, die Sängerdarsteller werden mit kleineren Accessoires ausgestattet und dürfen sich szenisch bewegen.
(…) Unglaublich luxuriös ist der Arnold-Schoenberg-Chor unter der Leitung von Erwin Ortner besetzt. Das Helsinki Baroque Orchestra spielt auf historischen Instrumenten, in diesem Fall auf historischen Instrumenten aus der Zeit Robert Schumanns. Dem laienhaften Zuhörer bleiben die feinen Unterschiede verborgen. Dafür sorgt Aapo Häkkinen, der sich am Pult außerordentlich engagiert gibt und eben dafür sorgt, dass die Sänger hier keinesfalls in den Hintergrund treten. Er teilt seine Begeisterung über die Leistung des Orchesters mit dem Publikum, das langanhaltend allen Akteuren applaudiert und aus einer Ecke gar mit ausgiebigen Bravo-Rufen bedacht wird.

Michael S. Zerban, O-Ton, 3.6.2023

Das Helsinki Baroque Orchestra spielt unter der federnden Leitung von Aapo Häkkinen wunderbar transparent, flexible in den Tempi und inspiriert, insbesondere die Orchesterzwischenspiele lassen aufhorchen und haben ihre kostbaren Momente. Der Wiener Arnold Schoenberg Chor liefert die gewohnte, herausragende Qualität, klar, tonschön, stilsicher. Carolyn Sampson singt die Titelpartie mit kristallinem Sopran und arbeitet sich tapfer durch die frömmelnd-naiven Passagen der Partie, Marcel Beekman gibt dem Bösewicht Golo sehr helle Tenorfarben, Johannes Weisser ist ein etwas zu brachialer Siegfried, Marie Seidler hat als intrigante Amme die interessanteste Partie, was sie mit flammendern Mezzo weidlich nutzt, die kleineren Rolle sind famos besetzt.

Regine Müller, Rondo, 3.6.2023


Schubert: Alfonso und Estrella
Patrick Grahl, Lydia Teuscher, Krešimir Stražanac, Johannes Weisser, Arttu Kataja
Cantemus-sekakuoro
Helsingin Barokkiorkesteri
joht. Aapo Häkkinen
Musiikkitalo, 13.–15.11.2022

Niin komeaa sankari- ja taistelumusiikkia kuin Schubert onkin säveltänyt, kaikkein lumoavinta oopperassa on saksalaisromanttinen, pehmeän kaihoisasti keinuva ja väreilevä musiikki. Sotaisen melskeen ja salajuonien keskellä toivoi, että musiikista puhkeaisi uudelleen rakkautta kaipaava, koskettavan kaunis schubertiaaninen aaria tai duetto.
Aapo Häkkinen on rakentanut esityksestä ensiluokkaisen, tasapainoisen tunne- ja värikylläisen kokonaisuuden, jonka kokeminen oli suuri ilo.
Helsingin Barokkiorkesteri viritti Musiikkitaloon samettisen pehmeän sointimaton, jossa suuren orkesterin kaikki periodisoittimet, jouset, puupuhaltimet ja vaskisoittimet sulautuivat yhdeksi harmoniseksi perheeksi. Kun päästiin taistelun ja juonittelun makuun, tunnelma muuttui mahtavan myrskyisäksi.
Pääosassa olivat tietysti hienot solistit. Alfonson esittäjällä, saksalaisella Patrick Grahlilla, on tyylikäs ja tunteikas lyyrinen tenori. Estrella, saksalainen Lydia Teuscher, ihastutti heleästi helisevällä lyyrisellä sopraanollaan. Vaikka molempien äänet ovat kevyitä, niiden notkeat linjat kantoivat Musiikkitalossa suorastaan hämmästyttävän hyvin.
Unkarilaisen, nuorista laulajista koostuvan Cantemus-kuoron suloiset naisäänet lisäsivät ensimmäisen näytöksen romanttista lumovoimaa. Miesäänten tehtävänä oli osoittaa vokaalista taistelutahtoa. Solisti, koko kuoro ja orkesteri saivat yhdessä aikaan loistavia dramaattisia huipennuksia.

Hannu-Ilari Lampila, Helsingin Sanomat, 14.11.2022

Den rätt långa, sällan spelade operan var musikaliskt riktigt njutbar. Nästan alla nummer är de facto lika sköna som Schuberts bästa lieder, men de gör inte riktigt tillräcklig dramatisk effekt för att fungera perfekt som en opera. Men framförandet var så skönt att man bara satt och insöp de musikaliska kvaliteterna. Aapo Häkkinen vet precis vad han gör med helheten och detaljerna, som han betonar men utan överdriva. Och den fulltaliga HeBo spelade utsökt.
Den kroatiske bachspecialisten, basbarytonen Krešimir Stražanac tolkade välavvägt Froilas roll som låg ganska högt och norskfödde Johannes Weisser sjöng hans motståndare Mauregato med vacker och bärande klang. Arttu Kataja spelade livligt skurken i spelet (Adolfo) och det älskande paret var oratorietenoren Patrick Grahl (Alfonso) med rötter i Thomaskyrkans kör och lyriskt lätt sjungande Lydia Teuscher (Estrella) från Freiburg.
Välsjungande kören Cantemus fick också en relativt aktiv roll i det sceniska framförandet. Efter Finlandspremiären i Musikhuset 13 & 15.11 får kördirigenten Soma Szabó tillfälle att föra operan till musikcentret Müpa i Budapest 17.11.2022.

Jan Granberg, Hufvudstadsbladet, 14.11.2022


Crusell
Jani Sunnarborg, Frank Skog
Audi Jugendchorakademie
Helsingin Barokkiorkesteri
joht. Aapo Häkkinen
Musiikkitalo, 16.10.2022

Crusellin kolme klarinettikonserttoa ovat myös klassisen tyylin teoksia, vaikka f-molli-konsertossa on myös aimo annos romantiikkaa. Säveltäjän Concertino fagotille on myöhemmältä ajalta, vuodelta 1829. Crusell kirjoitti sen vävylleen, Tukholman hovikapellin fagotistille Franz Premayrille, ja siinä on italialaisten bel canto -oopperoiden henkeä. Premayr soitti sitä ympäri Eurooppaa, ja teos antoi hänelle mahdollisuudet esitellä ketterää tekniikkaansa ja soittimen laajaa, kolmen ja puolen oktaavin äänialaa. Muodoltaan se on rapsodinen potpuri, joten en ihmettele, että jotkut aikalaiskriitikot pitivät sitä liian pitkänä.
Hebon konsertissa concertinon solistina oli orkesterin tukipylväisiin kuuluva fagotisti Jani Sunnarborg, eikä pitkitettyä vaikutelmaa tullut. Sunnarborg sai siihen lennokkaasti pulppuavaa ja laulavaa ilmettä. Klassisen ajan fagotti soi pehmeäsävyisesti ja karakteristisin värivaihdoksin. Se tuntui luistavamman oloiselta kuin raskaampi ja suuriäänisempi nykyfagotti. Sunnarborg hallitsi soittimensa koko asteikon erilaisia artikulaatioita ja taiturikuvioita myöten, ja erityisesti soittimen salaperäisesti pörisevä alarekisteri oli kihelmöivää kuultavaa.

Harri Kuusisaari, Rondo Classic, 18.10.2022

25-årsjubilerande Helsingfors Barockorkester har under Aapo Häkkinens nitton år långa egid som konstnärlig ledare etablerat sig som en av samtidens främsta periodinstrumentensembler. Vad väljer man då månntro att presentera kvartseklet till ära; Bach, Händel, Vivaldi, Telemann eller törhända några mindre kända barockmästare?
Alls icke. Däremot nog en helkväll med Nystads store son Bernhard Henrik Crusells (1775–1838) sena produktion. Vilken fullkomligt strålande ide! De härliga klarinettkonserterna är allom bekanta, men hur många har hört concertinon för fagott och orkester eller, för den delen, en endaste ton ur Crusells enda opera Den lilla slafvinnan?
Konsertens stora, de facto rätt sensationella, clou var dock framförandet av ”declamatoriumet” Den siste kämpen (1834) till Erik Gustaf Geijers tillika motbjudande och berörande text. Kämpen i fråga, som till sist vinner sin plats vid Odens (Karl Johan Bernadotte) bord, kan förstås även tolkas som Crusell själv, som vid en tid när romantiken i musiken redan var ett faktum framstod som en av klassicismens sista banerförare.
En måhända alltför enkel tolkning. Crusell var trots allt ytterst medveten om vad som var på gång, även om hans musik här hellre blickar bakåt – så inte minst i slutfugan à la Händel och finalkören à la Beethoven – än finner sig till rätta i sin egen tid. Tilltalande är den hur som helst och det faktum att stycket med största sannolikhet inte framförts under åtminstone de senaste 150 åren har sannolikt mera med genren än den musikaliska halten att skaffa.
Hade helheten utformats som en kantat med kören som enda textmässiga uttolkare hade läget varit ett annat. Idén med deklamatoriet är att texten, skönt chosefritt och ledigt reciterad av Frank Skog, och musiken till skillnad från i melodramen hålls åtskilda, vilket i sin tur leder till ett dramaturgiskt fragmentariserat upplägg. Genren var dock populär på sin tid – Pacius har två deklamatorier – och Crusell gjorde vad han kunde inom de givna konstnärliga ramarna.
Det gjorde sannerligen även samtliga kvällens medverkande. Stilen var alltså den oerhört spännande gränsmarken mellan sen klassicism och tidig romantik och det är en terräng som Häkkinen och hans härliga musiker behärskar till fullo. Vilket självfallet även gällde den 69-hövdade tysk-österrikiska Audi Jugendchorakademie, som inte blott presterade en nog så klangligt slagkraftig sång utan även ett förbluffande idiomatiskt svenskt uttal.

Mats Liljeroos, Hufvudstadsbladet, 17.10.2022


Bach: Messu h-molli
Carolyn Sampson, Sophie Junker, Sophie Harmsen, Andrew Staples, Johannes Weisser, Cornelius Uhle, Kristen Witmer, Lauren Armishaw, Jennifer Gleinig, Hugo Hymas
Helsingin Barokkiorkesteri
joht. Aapo Häkkinen
Musiikkitalo, 25.10.2020

Historisk och ambitiös h-mollmässa

Konserten blev en fantastisk framgång för de skickliga och mångsidiga sångarna, som både kunde sjunga i kör och leverera fina solonummer, och orkestern som spelade med rätt balanserad frasering.
Utan en stor kör blev det också lättare att fatta och fokusera på texten. De olika solonumren blev också som en del av en större helhet i stället för stunder för solisten att briljera.
På grund av coronan var både sångarna och orkestern utspridda över Musikhusets stora scen och det ledde till att Aapo Häkkinen behövde använda större rörelser än vanligt. Ändå var uttrycket tydligt och precist, med den finaste nyansen i varje gest.

Fiona Chow, Hufvudstadsbladet, 27.10.2020


Hasse: Irene
Julia Lezhneva, Max Emanuel Cenčić, Dara Savinova, David DQ Lee, Bruno de Sá
Helsingin Barokkiorkesteri
joht. Aapo Häkkinen
Musiikkitalo, 31.12.2019

Musikhistorien är en nyckfull domare. Tysken Johann Adolph Hasse (1699–1783), vän med Johann Sebastian Bach och Mozart och beundrad av Händel, var under sitt långa liv en av Europas mest ansedda tonsättare, som firade triumfer såväl vid hovet i Dresden som i Venedig, Neapel, Wien, Berlin, London och Paris.
Hasse skrev, förutom en ansenlig mängd sakral och instrumental musik, sextiofem kända operor – egentligen betydligt fler, åtskilliga partitur skattade åt förgängelsen under sjuårskriget – och ansågs som tidens främsta exponent för den italienska opera serian. Ändå sjönk hans musik med rekordfart i glömska efter hans död och först under de senaste decennierna har den i viss mån dammats av och befunnits salongsfähig.
Hebomusikerna spelade sedvanligt alert under Aapo Häkkinens energiska ledning och solistgardet var superbt. Irenes parti skrevs för Hasses hustru, sin tids stora primadonna Faustina Bordoni, som lär ha haft en mörk sopranstämma och en teknik som lekande lätt bemästrade de mest halsbrytande figurer. Julia Lezjneva var av allt döma hennes inkarnation, medan estniska mezzon Dara Savinova var en uttrycksmässigt övertygande Eudossa.
Att även mansrollerna opererar i alt- och sopranregistret resulterar förstås i en viss klanglig likriktning, men när de görs med en sådan känslomässig precision är det bara att kapitulera. Max Emanuel Cenčić (Niceforo) klingade just så gediget mångfasetterat som man kan vänta sig av en världsstjärna. David DQ Lee (Oreste) var föreställningens respektingivande källaralt, medan sopranisten Bruno de Sás sanslöst välartikulerade Isacio var kvällens vokala clou.
Häkkinen och hans glada gäng kommer om några veckor att göra Irene i Hasses gamla hemstad Wien och det är bara att hoppas att man i något skede får hela härligheten förevigad på skiva. Vore en given världssensation och ytterligare ett exempel på vilken grym musikskatt som bara ligger där och väntar på att bli upptäckt.

Mats Liljeroos, Hufvudstadsbladet, 3.1.2020

Irene on vuoden oopperateko
Uudelleen löydetty myöhäisbarokin teos hullaannutti Musiikkitalon yleisön

Aapo Häkkisen arkistolöytö, Johann Adolph Hassen vakava ooppera Irene, joka soi nyt ensi kertaa vuoden 1738 jälkeen, osoittautui yleisön täydelleen hullaannuttaneeksi teokseksi. Hasse koki Irenellään Musiikkitalossa täydellisen triumfin!
Hassen musiikki on yhdistelmä loisteliasta myöhäisbarokkia ja herkkätunteista galanttia tyyliä: melodisesti kekseliästä ja kukkeaa, soinnullisesti yllättävää, orkestraalisesti vaihtelevaa ja rytmisesti vetävää. Hassen kyky luonnehtia tilanteita ja henkilöiden vaihtelevia mielentiloja on ilmiömäinen.
Esityksen tärkein kantava voima oli Aapo Häkkisen kuin liekeissä johtama Helsingin Barokkiorkesteri, josta löytyi sähäkkyyttä ja helliä sointeja niin viha- ja sota-aarioiden kuin rakkaus- ja kaipausaarioiden pontimeksi.
Laulullisesti erittäin vaativiin tehtäviin olisi tuskin voinut löytyä parempia solisteja.
Ylinnä säteili bel canto -tekniikan täydelleen haltuunsa ottanut venäläissopraano Julia Lezhneva, joka voitti vuonna 2009 Mirjam Helin -laulukilvan. Hän taipui nimiroolissa kuin leikitellen mihin tahansa kiemuroihin, lisäisi korukuvioita, pomppi rekisteristä toiseen ja teki ihastuttavia kadensseja ihmeteltävällä tekniikallaan. Riutuvissa aarioissa tunneilmaisu oli koskettavaa.
Hän oli kuin ihanteellinen yhdistelmä Cecilia Bartolia ja Montserrat Caballeta. Yleisö oli myyty!
Virolaismezzosopraano Dara Savinova lauloi Eudossan, valtaistuimelle Niceforon vaimona lopuksi päässeen petturi-Oresteen tyttären osuuden ilmeikkäästi ja taitavasti.
Tarjolla oli peräti kolme erilaista kontratenoria. Kroatiassa syntynyt Max Emanuel Cenčić omasi vahvan ja puhuttelevan äänen Irenen oikeana Niceforo-poikana ja valtaistuimen perijänä. Brasilialainen Bruno de Sá lauloi ihastuttavasti Irenen väärän pojan, Isacion osuuden, ja hurmasi kaikki ylä-äänillään ja yllättävän laajaksi taipuvalla äänellään.
Harvoin on Musiikkitalossa tai oopperassa ylipäätään istunut yhtä hievahtamatta ja kasvavan euforian vallassa. Esityksen jälkeen liiteli ilmassa musiikin lumovoiman ja taitavien esittäjien siivittämänä.
Oopperailta oli huumaava ja jopa uskomaton annissaan. Olenkin valmis nimittämään silmät ja korvat aukaisseen Hasse-esityksen vuoden oopperateoksi.

Veijo Murtomäki, Helsingin Sanomat, 2.1.2020


Beethoven: Egmont, Op. 84
Elisabeth Breuer, Robert Hunger-Bühler
Helsingin Barokkiorkesteri
joht. Aapo Häkkinen
Ondine, 2019

Goethe’s play about freedom and oppression struck so many chords with Beethoven. His Overture, brief, furious and occasionally lyrical, with its devastating coda, is given a stupendous performance here by the Helsinki Baroque Orchestra under Aapo Häkkinen.
They make a marvellously incisive sound, so thrilling (…) Do try to listen to this Overture: it’s sensational.

Michael Tanner, BBC Music Magazine, 11/2019

Es ist schade, dass von Beethovens Schauspielmusik heute in der Regel nur die — zugegeben genial — Ouvertüre im Konzert zu hören ist. Denn eigentlich erschließt sich die Bedeutung dieses Eröffnungsstücks erst vollständig im Zusammenhang mit den motivisch mitunter verwandten Zwischenaktmusiken und dem hochemotionalen Schluss der Partitur. Ohne eine gehörige Portion Pathos ist eine Darstellung dieser von dem Beethoven-Zeitgenossen Friedrich Mosengeil besorgten Textkompilation nicht denkbar.
Robert Hunger-Bühler als Rezitator findet da genau das richtige Maß zwischen Exaltierheit und bravem Erzählton. Elisabeth Breuer besticht durch ihr warmes Timbre und ihre unsentimentale Art in den beiden kurzen Liedern, die die Partitur für sie vorsieht. Das Helsinki Baroque Orchestra (…) zeigt, dass es in der Lage ist, dramaturgische Bögen kunstvoll zu gestalten und bei Gelegenheit auch beherzt aufdrehen kann.

Martin Demmler, Fono Forum, 11/2019

Beethoven wrote the incidental music to Egmont while in the process of transforming Leonore (1805-06) into Fidelio (1814) and you can feel his understanding of music theatre on the move in every bar of Aapo Häkkinen’s reading of the Overture. Here in the starkest unison is the grave situation facing the Dutch nobleman Egmont, here are the Spanish occupying forces. There he stands in reply, alongside his people, captured in just a bar or two of plaintive heterophony from solo winds.
These gestures are not isolated from each other by Häkkinen but they find their place in a symphonic drama originally voiced at every turn, building to an execution scene as plain as day. This is followed by a well-earned silence (even evoking memories of Furtwängler live in Berlin in 1947), and a rarely observed second cadence point. Without whipping up the coda with a contrived accelerando he allows a slight and natural quickening of pace and then lets the reprise off the leash in the concluding ’Victory Symphony’.
I have concentrated on the Overture because — let’s face it — we all do. Once Beethoven’s music had become more in demand than Goethe’s words, Friedrich Mosengeil devised a poetic précis which is declaimed in full and invaluably printed likewise, with translation, in the booklet. The Swiss actor Robert Hunger-Bühler falls well on the ear, respecting the metre, declaiming with passion in the context of a live performance, yet without venturing to the melodramatic extremes of John Malkovich on a recent period-instrument production (Alpha, 9/16) uniquely offering both English and German versions of the narrative.
On the Alpha set, the Wiener Akademie is directed by Martin Haselböck, whose Beethoven is dry as a bottle of Trocken and likewise best enjoyed in situ. The Helsinki set enjoys livelier characterisation and a much richer instrumental palette — Eduard Wesly’s oboe deserves special praise, but so does the four-strong horn section, and Häkkinen’s own discreet fortepiano continuo — Elisabeth Breuer’s soprano is tonally matched to them in the two numbers designed by Beethoven singing actress. Presently unavailable outside a huge Decca box, George Szell’s VPO recording (10/70) deserves its reputation, and Häkkinen presents a worthy modern counterpart.

Peter Quantrill, Gramophone Awards, 2019

The Helsinki Baroque Orchestra, on period instruments, delivers an excellent performance: they play with spirit, accuracy and all-out commitment, and sound quite imposing and sonorous. Conductor Aapo Häkkinen consistently shapes the score to capture effectively just about every aspect of the music’s drama.
The famous Overture gets a fine, somewhat brisk performance, the music brimming with energy and effervescence. The closing track, Siegessymphonie, using much of the same music, is played similarly but with an even more manic and colorful character. In the other numbers, the phrasing and execution are always convincing; the pacing is generally moderate. In the slower parts of the Zwischenakt I and II, one notices the slightly different string sound associated with Baroque ensembles. The horn sonorities in the latter number also betray an early-music tone, yet in neither case is it really a problem. Austrian soprano Elisabeth Breuer has a light, rather angelic voice, and sings very well in both her numbers, Die Trommel gerühret (No. 2) and Freudvoll und leidvoll (No. 5), the latter especially impressive. Swiss-born actor Robert Hunger-Bühler is quite dramatic in delivering the recitation, sometimes working up emotional outbursts of great passion.

Robert Cummings, MusicWeb International, 10/2019

The Egmont Overture is one of the most instantly recognizable and recorded of all Beethoven’s overtures. Composed to accompany Goethe’s heroic play, complete recordings of the incidental music do occasionally appear. With its nine pieces including the famous overture, this latest live addition to the Beethoven catalog from the Ondine label features the Helsinki Baroque Orchestra directed by Aapo Häkkinen, soprano Elisabeth Breuer and narrator Robert Hunger-Bühler, who gives an animated account of the spoken dialogue between movements.
Setting the scene — the programmatic overture is expressive and sonorous. Häkkinen keeps this restrained though with a sense of modest intensity, employing effective rubati which enhance climaxes. These are not as big as one may expect when used to hear this as a concert overture, as Häkkinen reserves the grandest gestures for the final movement (“Siegessymphonie”), when the music peaks triumphantly.
Clearly, Häkkinen understands the textures of classical music and both the symphonic and operatic styles. Two examples come to mind; In “Zwischenakt II”, melody and accompaniment texture brings an operatic air, almost Mozartian. Here, Häkkinen doesn’t take Beethoven’s dynamic markings literally, but places them in the context of the character of the piece, a highly effective choice. And in “Zwischenakt III”, the layers of sound are crystal clear and distinctive, with an intrinsic sense of style.
In the linking narrations, actor Robert Hunger-Bühler understands the poetry and natural rhythm of the text, bringing an air of authenticity and authority. He is mostly restrained, saving the biggest gestures for the most dramatic moments as in the final lines of “Melodram”, which aids and enhances the exciting theatrics of the final orchestral flourish.
The orchestral sound is attractive overall, noticeably the brass and flawless woodwind. The strings present a richness of sound not always achievable on period instruments, a high compliment to the members of the Helsinki Baroque Orchestra. Occasionally, intonation is blemished (as in the “overture” and “Zwischenakt I”), but those instances are limited and are a pitfall of natural gut strings, especially under the circumstances of a live recording; they do not detract from the energy, spirit, emotional intensity and overall conviction of the performance.
The booklet includes a full list of players, texts and translations with detailed program and musicological notes, outlining the action. The overall orchestral balance throughout the recording is good and well captured with an appropriate sense of space. Recorded between December 2018 and January 2019 in Musiikkitalo, Helsinki, there is a natural acoustic, with sufficient reverberance, which works well both for the orchestral sound and spoken narration. The occasional disturbance from the audience is minimal, but on occasions – noticeable. The drive, pacing and excitement of a live performance are evident throughout, making this an enlightening release.
This is not a piece recorded often, certainly not in full. Häkkinen’s capturing of the drama and orchestral colors matches Herbert von Karajan’s 1961 version with the Berlin Philharmonic, although obviously with a rather more delicate period-appropriate palette. Karajan omits most of the spoken dialogue, and his soprano is the legendary Gundula Janowitz, who brings a commanding air to both of the “lied” movements, but lacks clarity of text. Though Breuer’s voice doesn’t have the same depth of tone as some of the other recordings available, her enunciation and diction are the clearest and cleanest.
For those familiar with Beethoven’s symphonic output and looking to expand their knowledge, this would enhance any library.

Leighton Jones, The Classic Review, 22.8.2019

Die gesamte Bühnenmusik von Beethovens Egmont hat das klanglich auf symphonische Größe gebrachte Helsinki Baroque Orchestra unter Aapo Häkkinen für Ondine aufgenommen. Das klingt ganz toll, zumal Häkkinen sehr bedeutungsvoll und tonmalerisch dirigiert. Elisabeth Breuer ist ein stimmlich kraftvolles und im Ausdruck sehr anmutiges Clärchen.

Remy Franck, Pizzicato, 18.8.2019

Beethoven’s Egmont Overture has long been among his most popular orchestral works, a powerful piece with a serious, weighty introduction, followed by a grippingly intense Allegro and rounded off with a marvellously uplifting coda complete with martial trumpet calls. Yet the rest of the incidental music he wrote in 1810 for a new Viennese production of Goethe’s 1788 revolution-infused drama has for the most part been left in the shadows. For many years the only available recording was the one conducted by George Szell, with the marvellous Pilar Lorengar as the heroine Clärchen in the two vocal numbers. It’s still worth seeking out, but recent years have happily seen the emergence of new accounts of the complete incidental music, many with accompanying narration to summarise the action of the drama. The latest is a splendidly compelling performance, taken from live concerts, by the Helsinki Baroque Orchestra (playing on Classical-period instruments) under Aapo Häkkinen.
The main attraction of this new account is its combination of stylishness, commitment, thoughtfulness and polish, which is most evident when set by the side of the recent, often rather breathless, and occasionally rough-round-the-edges reading from Martin Haselböck and the Orchester Wiener Akademie. The Helsinki performance may have less of the whiff of the theatre about it (though the first violins are placed on the right of the sound picture, as they often are in theatre pits), but it is a deeply-considered reading, with lively but not hectic speeds where needed, that stands up extremely well to repeated listening.
In the Overture itself, Häkkinen takes some liberties with agogic accents on upbeats, and introduces articulation and dynamics not always specified in the score, but most are well within the boundaries of period style and all are done with good reason and to thrilling effect. The rest of the music, comprising four entr’actes, two songs for Clärchen plus music to accompany her death, a melodrama showing Egmont before his execution, and the final ‘Victory Symphony’ (in effect the closing section of the Overture) is all marvellously paced and shaped, the frisson of a live performance combined with playing of real polish.
The role of Clärchen is taken with distinction by soprano Elisabeth Breuer, youthful sounding, with tone as clear as a bell, hugely involving and also convincing in a part that was originally written for an actress (Antonie Adamberger, daughter of the first Belmonte in Mozart’s Die Entführung aus dem Serail), not an operatic soprano. Her first song, ‘Die Trommel gerühret’, is especially successful, with Häkkinen and his orchestra delivering real panache and swagger in the major-key sections, while the second, ‘Freudvoll und leidvoll’, is most affecting.
In performances of the complete incidental music, much hinges on the delivery of the accompanying commentary. Here it is given with a real sense of urgency and involvement by the veteran German actor Robert Hunger-Bühler. Of special interest is the text itself, which is the earliest declamatory condensation of Goethe’s drama made by the poet Friedrich Mosengeil in 1821, rather than Franz Grillparzer’s more commonly heard later effort. Mosengeil’s versified summary may have its longueurs, but they are less noticeable when delivered with such momentum as they are here. Where declamation occasionally interweaves with the music itself, it is done with particular deftness, and Hunger-Bühler’s enunciation is so clear that no non-native speaker will have trouble following the full text and translation in the accompanying booklet. The entr’actes, Clärchen’s quietly moving death scene and the final melodrama are all performed with such commitment that the abundant stylistic and thematic parallels with Fidelio are readily apparent.
For its Viennese audiences in 1810, Goethe’s drama of the historical Count Egmont acting as catalyst to a revolution that threw off the shackles of the Netherlands’ Habsburg oppressors will have had particular resonance. In the wake of Napoleon Bonaparte’s occupation of the city and his subsequent stranglehold on life in the Austrian territories, life in Vienna stifled. It also no doubt appealed to Beethoven’s own Low Countries roots, and he flung himself into composition of his Egmont music at a time when, for personal reasons as much as anything, he desperately needed a ‘cause’. The real strength of this new recording is that the listener gets a sense of all of this and more, because it raises some of Beethoven’s most compelling late-middle-period music to the level it deserves. For anyone looking for a good single-disc Egmont in excellent modern sound, this is now a clear top contender.

The Europadisc, 8/2019


Saarinen – Monteverdi: Third Practice
Topi Lehtipuu, tenori
Núria Rial, sopraano
Tanssi | Tero Saarinen Company Jenna Broas, Natasha Lommi / Satu Halttunen, Annika Hyvärinen, David Scarantino, Eero Vesterinen, Won Won-Myeong / Pekka Louhio
Helsingin Barokkiorkesteri
Koreografia & konsepti Tero Saarinen
Musiikki Claudio Monteverdi
Musiikin johto Aapo Häkkinen
Valosuunnittelu Eero Auvinen
Projisointisuunnittelu Thomas Freundlich
Pukusuunnittelu Erika Turunen
Äänisuunnittelu Marco Melchior
Koreografin assistentit Henrikki Heikkilä, Satu Halttunen
Kuopion kaupunginteatteri, 17.–18.6.2019

KUOPIO TANSSII JA SOI tarjosi komean kotimaisen ensi-illan, Tero Saarinen Dance Companyn ja Helsingin Barokkiorkesterin yhteistuotannon Third Practice. Se sai kantaesityksensä toukokuun lopulla Cremonan Monteverdi-festivaalilla Italiassa.
Teos rakentuukin italialaisen 1500–1600-lukujen vaihteen säveltäjän Claudio Monteverdin musiikille, nimenomaan hänen pakahduttaville vokaali-madrigaaleilleen.
Koosteen on sovittanut Aapo Häkkinen, joka myös johtaa cembalonsa äärellä lavalla yhdessä tanssijoiden taustalla esiintyvää Helsingin Barokkiorkesteria ja näyttämötoiminnassa keskeisessä osassa olevaa tenori Topi Lehtipuuta. Toinen laulusolisti, Núria Rial, on läsnä Thomas Freundlichin loihtimina aineettomina virtuaaliprojisointeina. Monteverdi on innoittanut monia moderneja koreografeja. Suomessa Anna Mustonen teki viime vuonna hänen hengelliseen musiikkiinsa vaikuttavan Maria-vesperin.
Saarisen käyttämä maallinen madrigaali-muoto ennakoi kuitenkin taiteenlajina jo oopperaa, jossa siinäkin juuri yksilöiden tunteet ja mielenliikkeet pääsevät esille eri tavoin kuin vanhemmassa polyfonisessa kirkkomusiikissa. Nämä tunteenpurkaukset muuttuvat liikkeiksi melkein kuin itsestään.
Eri koreografit tekevät sen kuitenkin eri tavoin. Tero Saarisen uutuudessa tanssijat tuntuvat useimmiten tanssivan musiikin hivuttavaa hurmiota vastaan. He ovat lihallisia, liikkeissään jopa rujoja.
Musiikki, nimenomaan laulajien kaipuuntäyteiset huokaukset, edustavat yleivöittyneempää, eräänlaista hengellis-eroottista maailmaa. Loistavasti sekä laulanut että liikkunut tenori Topi Lehtipuu toimii välittäjänä näiden tasojen välillä.
Hän tuntuu kaipaavan ja etsivän omaa haavekuvaansa, joka ilmestyksen tavoin näyttäytyy sopraano Núria Rialin virtuaalihahmona. Hän heijastuu Thomas Freundlichin projisointeina milloin pimeyteen, milloin tanssijoiden selkiin. Hän monistuu, kuten hänen äänensäkin. Hän on kaipuun häilyvä haavekuva.
Visuaalisesti Third Practice tarjoaa unohtumattomia hetkiä. Hämärässä liehuvat hiukset kohoavat savupilvenä taivaalle. Projisoituina heijastuksina sopraano kietoo sankarin moninkertaiseen aineettomaan syleilyynsä. Nämä ilmavat kuvat ja tehokkaat efektit mahdollistaa Eero Auvisen hillitty valosuunnittelu ja Erika Turusen puvustus.

Jukka O. Miettinen, Helsingin Sanomat, 19.6.2019

Third Practice är verkligen ett helhetskonstverk. Dansen rör sig hand i hand med musiken, Claudio Monteverdis madrigaler, men dräkter, ljussättning och scenografi spelar en ovanligt stark roll i helheten, och speciellt videoprojektionerna imponerade.
Monteverdimadrigalerna lade an tonen för föreställningen, men ljuddesignern Marco Melchiors vision inkluderade också ljudeffekter, som på ett lyckat sätt hjälpte till att bygga upp ett intressant flöde, så att den dramaturgiska helheten blev något mer än en konsertliknande kavalkad. Live-musik i en dansföreställning är alltid något extra och Helsingfors Barockorkesters ensemble under ledning av Aapo Häkkinen var rena lyxen.

Tove Djupsjöbacka, Hufvudstadsbladet, 19.6.2019

La danza è stata accompagnata dale musiche dal vivo eseguite dalla Helsinki Baroque Orchestra, ensemble diretto da Aapo Häkkinen che ha dimostrato un approccio stilisticamente aderente e corretto con questo genere di repertorio, avvalendosi delle voci del tenore Topi Lehtipuu e del soprano Núria Rial. E nell’applauso finale allo spettacolo, la componente musicale è stata premiata non meno di quella tersicorea.

Roberto Codazzi, La Provincia, 31.5.2019

La messa in opera della Helsinki Baroque Orchestra è nitida, palpitante nei momenti gioiosi, languida in quelli tristi. Da porre in rilievo lo sforzo compiuto per cercare di rendere l’allestimento omogeneo, consentendo a quasi tutti gli artisti in scena una attuazione leggera, morbida, quasi ovattata sulla tessitura centrale dei Madrigali. Pregevole alla direzione Aapo Häkkinen, arieggiante secondo la concezione che il compositore cremonese ha nutrito nel passaggio tra rinascimento e barocco. (…) Un omaggio che pone Claudio Monteverdi nel ruolo di protagonista assoluto, un innovatore capace di mutare l’intenerimento in musica e al contempo a far destare sentimenti di appassionata adesione agli spettatori più attenti, grazie ad armonie compositive espresse tra letteratura, filosofia, arte, musica e in questo caso, ora più ora meno, in danza odierna.

Michele Olivieri, Ape musicale, 29.5.2019


Bach: Matteus-passio
Elisabeth Breuer, David DQ Lee, Marcel Beekman, Jonathan Sells, Cornelius Uhle
Audi Jugendchorakademie
Helsingin Barokkiorkesteri
joht. Aapo Häkkinen
Musiikkitalo, 12.4.2019

Matteuspassionen som för första gången

Matteuspassionen är välskriven och lika dramatisk som en opera och trots att verket är bekant, kan man genom ett framförande få uppleva påskens händelser som för första gången. Det gjorde man verkligen på Helsingfors Barockorkesters konsert i fredags. Barytonen Jonathan Sells gav en mångsidig tolkning av Jesu roll – delvis lidande, samtidigt tillgiven och kärleksfull. Bäst för mig blev kvällens evangelist, nederländaren Marcel Beekman, som använde sin yppiga röst för att fora fram den dramatiska berättelsen.
Jag var nyfiken på kvällens ungdomskör från Bayern, Audi Jugendchorakademie, som grundades år 2007 och utgör en del av Audi-bilmärkets kulturprojekt Audi Art Experience. Kören består av 70 sångare och har på kort tid byggt upp en fin meritlista. Personligen tycker jag mest om mindre grupper när det gäller Bachs körmusik, men körens suveräna framförande var en mycket positiv överraskning. Koralerna blev härliga stunder för gemensam reflektion, samtidigt åstadkom kören ett tilläckligt starkt och formidabelt ljud under Jesu prövning med Pontius Pilatus.
Helsingfors Barockorkester hade engagerat flera skickliga obligato-solister som medverkade i ariorna. Speciellt rörande blev violinistens insats i altarian Erbarme dich, tillsammans med kanadensaren, kontratenoren David DQ Lee som fick ersätta Benno Schachtner i sista minute.

Fiona Chow, Hufvudstadsbladet, 14.4.2019


Bach, Pisendel, Telemann
Zefira Valova, viulu
Aapo Häkkinen, cembalo
Musiikkitalo, 17.3.2019

Barokkisoiton huippulaatua

Laajasti Euroopassa arvostettu Helsingin Barokkiorkesteri on saavuttanut Aapo Häkkisen johdolla barokkisoittajistojen ehdottomaan huippuun yltävän laatutason.
Kiinnostavia vertailuja mahdollistavassa konsertissa Häkkinen johti osan teoksista cembalon ääressä. Lisäksi hän soitti J. S. Bachin Brandenburgilaisen konserton nro 5 soolo-osuuden huiman virtuoosisesti, kuuluisan sukunimikaimansa ratanopeudella.
Konsertin loput teokset johti bulgarialaissyntyinen konserttimestarisolisti Zefira Valova. Hän on hieno esimerkki siitä, kuinka aiempi saksalaisen barokkiviulismin valtikka on – juurilleen Italiaan palaamisen ohella – laajentunut myös Itä-Eurooppaan.
Valova osoittautui valovoimaiseksi viulistiksi. Hän soitti Bachin a-molli-konserton vakuuttavammin kuin kukaan kuulemani barokkiviulisti: napakasti, vaivattomasti ja luontevasti.
Mutta konsertin sankari oli Johann Georg Pisendel (1687–1755).
”Aikansa tunnetuin saksalainen viulisti” ei liene juurikaan yleisön tiedossa. Hän oli Vivaldin, Bachin ja Telemannin ystävä, jolle nämä omistivat teoksiaan. Kuultiinkin G. P. Telemannin Pisendelille omistama B-duuri-konsertto. Sen nopsat kuviot kertoivat täsmäräätälöinnistä.
Pisendelin oma sävellystuotanto jäi suppeahkoksi, sillä hän omistautui konserttimestarina Dresdenin maineikkaan hoviorkesterin kehittämiseen.
Kuultu Largo ja fuuga c-molli herätti uteliaisuuden yllättävillä yksityiskohdillaan. Zefira Valovan reipas solistiosuus Pisendelin g-molli-viulukonsertossa kertoi säveltäjän sijoittumisesta Vivaldin ja Telemannin väliin osaamisellaan ja loistokkailla piirteillään.
Verraton tuttavuus siis tämä Pisendel!

Veijo Murtomäki, Helsingin Sanomat, 18.3.2019


Bach, Beethoven
Elisabeth Breuer, sopraano
Robert Hunger-Bühler, lausuja

Helsingin Barokkiorkesteri
joht. Aapo Häkkinen
Musiikkitalo, 1.1.2019

Helsingin Barokkiorkesteri soitti Suomessa harvoin kuullun Egmontin, joka julistaa vapauden idean voittoa

Beethovenin kymmenosainen Egmont räjäytti tavanomaisen teatterimusiikin rajat. Se onkin itsenäinen dramaattinen kokonaisuus, joka vaati sinfoniaorkesterin lisäksi sopraanosolistin ja lausujan.
Heti alkusoitossa soivat teemat, jotka hallitsevat koko Egmont-musiikkia: päätaitteen synkkä ja levoton taistelu, lyyriset rakkausteemat ja alkusoiton päättävä utopistinen, fanfaarien kruunaama voitonjuhla. Egmont kuolee, mutta vapauden idea voittaa.
Helsingin Barokkiorkesterin periodisoittimet saivat aikaan inhimillisesti hengittävän ja sykkivän, värikkään sointivirran, joka varmasti läheni Beethovenin ajan sointimaailmaa.
Kun venttiilittömät käyrätorvet ja trumpetit sekä patarummun pauke päästivät orkesterin yhteissoinnissa irti kaiken voimansa, syntyi harvinaisen raju sotainen melske. Voi vain yrittää kuvitella, millaisen tunneaallon tuo voitonpauhu nostatti Beethovenin ajan yleisön rinnoissa.
Maineikas saksalainen näyttelijä Robert Hunger-Bühler lausui karskin kiihkeästi, hyvin selvällä saksalla, Goethen draaman runosäkeitä. Kun hän kertoi Egmontin rakastetun, Clärchen-neidon surullisesta kohtalosta, karhea herooinen ääni heltyi ja liikuttui.

Hannu-Ilari Lampila, Helsingin Sanomat, 3.1.2019

Rasande fint framförande av hela Egmont

Det är rätt vågat att, som Aapo Häkkinen, påstå att Helsingfors Barockorkesters framförande av Beethovens kompletta musik till Goethes skådespel Egmont med Friedrich Mosengeils oavkortade handlingskomprimerande recitationstext (”declamatorische Begleitung”) är det första sedan Beethovens och Mosengeils dagar – alltså cirka 200 år – men det kan förstås inte uteslutas.
Detta handlade om ett regelrätt konsertframförande och ett rasande fint sådant var det frågan om. Häkkinen satte exemplariskt fin fräs på sin ensemble, som än en gång visade att man inte bara är en förstklassig barockorkester utan precis lika hemma i klassicism som förromantik.
Efter det inledande Bachkoralförspelet Das alte Jahr vergangen ist – det är alltid lika skoj att höra Bach med klarinetter – följde ett festligt smakprov på en av Beethovens alltför sällan spelade sena uvertyrer, Zur Namensfeier, där Häkkinen inspirerade inte minst blecket att brassa på av hjärtans fröjd.
Unga österrikiskan Elisabeth Breuer hade en sällsynt charmerande och nätt lyrisk sopran, som hon nyttjade med utsökt smak och stil i två sånger ur Beethovens liedopus 75 samt tre Schubertlieder (bland annat den populära Gretchen am Spinnrade). I Clärchens sånger satte hon in ytterligare en pondusväxel, medan schweiziske skådespelarlegenden Robert Hunger-Bühler var rena lottovinsten som äkttyskt expressiv recitatör i Egmont.

Mats Liljeroos, Hufvudstadsbladet, 3.1.2019


Schumann: Adventlied, Op. 71; Ballade vom Pagen und der Königstochter, Op. 140
Bach: Herr, gehe nicht ins Gericht, BWV 105
Carolyn Sampson, Benno Schachtner, Werner Güra, Jonathan Sells, Cornelius Uhle
Viron Filharmonian kamarikuoro
Helsingin Barokkiorkesteri
joht. Aapo Häkkinen
Ondine, 2018

Im Schaffen Robert Schumanns gibt es noch bedeutende chorsinfonische Werke, die bisher diskografisch nicht erfasst waren! Sein 1848 entstandenes Adventlied für Sopran, Chor und Orchester ist hier erstmals eingespielt: ein rund siebzehnminütiges oratorisches Stück auf ein Gedicht aus Friedrich Rückerts Pantheon, das religiöse und humanistische Themen vereint – von Schumann farbenreich vertont. Kernige, von Hornrufen getragene Männerchorpassagen treffen da auf wunderbar lyrische Melodien des Solosoprans.
Zu einer echten Freude wird die Erstbegegnung auch durch die Interpretation: Aapo Häkkinen formt den Estnischen Philharmonischen Kammerchor und das Helsinki Baroque Orchestra zu einem ebenso transparent wie kraftvoll klingenden Ensemble, und Carolyn Sampson setzt dem Stück mit ihrem klaren und zugleich sinnlich glänzenden Sopran die Krone auf.

Marcus Stäbler, Fono Forum, 1/2019

Die vier Teile der Ballade vom Pagen und der Königstochter, gedichtet von Emanuel Geibel, beschwören die typisch romantische Mittelaltersehnsucht in einer tragischen Liebesgeschichte, wobei der dritte Teil, am Strand eines imaginären Meeres spielend, die Vorlage zu Richard Wagners Rheingold gewesen sein könnte, wenngleich stabreimfrei und ohne dessen epische Länge. Das fromme Adventlied wiederum bleibt nicht ohne politischen Subtext, wenn es am Schluss im prächtigen Tutti heißt, «dass wir, die Volker und die Thronen, vereint als Brüder immer wohnen». Rückerts Text ist zwar schon 1834 veröffentlicht worden, doch als Schumann ihn im Revolutionsjahr 1848 vertont hat, wird man das – zumal in Dresden – mit einer anderen Beteutung gelesen haben.
Für die Einspielung der drei Werke hat Aapo Häkkinen die Aufführungsbedingungen der 1840er-Jahre minutiös recherchiert – und zwar jene des Leipziger Gewandhauses, dessen Kapellmeister Schumann äußerst gerne geworden wäre. Häkkinen liest diese Orchesterbesetzung (…) als Schumanns Idealvorstellung, was durchaus einen gewissen Charme hat. Aber auch an einer Stelle eine gründliche Neuausrichtung des Hörens erfordert, denn gestützt auf einen Reisebericht aus dem Jahr 1846 sitzen die ersten Violinen bei Häkkinen rechts, die zweiten links, und konsequent daraus abgeleitet singen Soprane und Tenöre ebenfalls rechts, Alte und Bässe links.
Doch wenn dieser ›seitenverkehrte‹ Klang auch durchaus nicht nur kurzfristig irritiert, begeistert die CD mit dem großartig disponierten Helsinki Baroque Orchestra end dem Estonian Philharmonic Chamber Choir, der hier mit größter Präzision, ausgezeichneter Textverständlichkeit und grandioser Stimmkultur einmal mehr unter Beweis stellt, dass er zu den weltbesten Chören überhaupt zu zählen ist. Die Solisten fügen sich nahtlos in das hohe Niveau des Musizierens ein.

Andreas Waczkat, Concerto, 1/2019

Il existe encore des œuvres de Schumann inédites au disque. Tel cet imposant Chant de l’Avent avec orchestre qui date des années dresdoises, comme la révision de la BWV 105 (une première aussi). Et l’Opus 140, révélé en 1986 par l’intégrale Emi des grandes ballades avec chœur gravée à Düsseldorf, est ici joué d’après un manuscrit autographe, sans les altérations de la partition imprimée.
La pièce maîtresse reste la Ballade du page et de la fille du roi, sur des vers de Geibel modulant en quatre parties une histoire analogue à celle du Klagendes Lied de Mahler. Aapo Häkkinen en offre une lecture bien plus attentive aux configurations rythmiques et aux arêtes du récit que la version citée de Bernhard Klee. La beauté évocatrice des timbres saisit d’entrée, comme la maîtrise des sinuosités, et l’ondulation lancinante des cordes structure superbement le meurtre du page. Au sein de la marine au climat si ambigu (bravo aux dames du chœur), quand l’Ondin fabrique la harpe avec l’os du défunt, on perçoit enfin le coloris singulier voulu par Schumann.

Jean-Philippe Grosperrin, Diapason, 11/2018

Ingen av historiens centrala tonsättare har haft en så intim och fruktbar relation till litteraturen som Schumann. Han inte bara fann inspiration till en stor del av sina verk i litteraturen, han var även en av samtidens främsta musikjournalister och -essäister.
Schumann drömde om en ny form av syntes mellan poesi och musik för konsertsalen. Han komponerade uppemot ett tjugotal verk för kör och orkester – lejonparten under hans fem sista produktiva år – med eller utan solister, som han själv höll som sina viktigaste verk.
I dag är så gott som samtliga, förutom oratoriet Das Paradies und die Peri och Scener ur Goethes Faust, mer eller mindre bortglömda. Desto viktigare är Helsingfors Barockorkesters nya skiva med två läckra rariteter i genren av vilka en, Adventlied (1848), otroligt nog är den första inspelningen någonsin.
Skivan är gjord omedelbart efter Hebos 20-årskonsert med samma repertoar i september i fjol och slutresultatet är precis lika fräscht som i Musikhuset. Adventlied, till Rückerts text, är en verklig lyrisk pärla i snittet mellan det profana och sakrala, vars aningen problematiska duration om sjutton minuter kan vara en bidragande orsak till dess negligering på konsertprogrammen.

Ypperligt sångargarde
Den fyrdelade Ballade vom Pagen und der Königstochter (1852) är åter med sitt omfång på dryga halvtimmen ett verk av symfoniska dimensioner, där Schumann odlar en motivisk transformation och en stundtals reciterande sångstil som kan föra tankarna till Liszt och Wagner.
Bachs kantat Herr, gehe nicht ins Gericht i den version – med soloklarinett i stället för dito oboe – som Schumann gjorde i Dresden och Düsseldorf i slutet av 40- och början av 50-talet är i sin tur ett välfungerande kitt Schumannumren emellan och framförs med all den expertis Aapo Häkkinen och hans härliga ensemble förmår uppbåda.
Och visst stämmer Häkkinens tes i den vederhäftiga verkpresentationen att Schumann gjord med, på ett ungefär, den typs instrument han skrivit för i kombination med ett sparsamt vibrato och en ringa stråknumerär resulterar i en välgörande lätthet och fräschör i klangen. Något som mer sällan är fallet i tolkningar av hans sena, kompakt instrumenterade, verk.
Häkkinen opererar med ett sångargarde av yppersta internationella klass – förutom Carolyn Sampsons sagolika sopranklang noterar jag speciellt den briljanta idén att låta Benno Schachtner med sin osedvanligt uttrycksfulla kontratenor göra altpartierna – och som guldkant på det hela har vi den store Johan Dahls Natt i Dresden som konvolutillustration.

Mats Liljeroos, Hufvudstadsbladet, 5.9.2018

Deux œuvres rares encadrant une cantate de Bach, révisée par Schumann, voilà qui constitue un programme original et alléchant.
La musique de Schumann – « une immense Sehnsucht [aspiration, nostalgie] inassouvie » (Victor Basch) – est servie par d’excellents interprètes, pleinement engagés, conduits par Aapo Häkkinen. Ce dernier donne aux chœurs et à l’orchestre une qualité expressive où la force n’est jamais pesante, avec des couleurs et une lumière qui font trop souvent défaut à Schumann. On connaît l’excellence des formations chorales des pays baltes, le Chœur philharmonique de chambre d’Estonie ne déroge pas. Carolyn Sampson, familière du baroque, montre ici combien le répertoire romantique lui sied. Le contre-ténor Benno Schachter, comme les autres solistes, s’y montre sous son meilleur jour.

Yvan Beuvard, Forum Opéra, 3.9.2018

Effektvolle, lohnende und alles andere als kleinformatige Musik: Hier kann man Robert Schumann über die Schulter schauen und sieht ihn im Zwiegespräch mit Bach. Eine unübliche, aber attraktive Platte.
Aus dieser spannungsreichen Konstellation hat der Finne Aapo Häkkinen ein wunderbares Programm destilliert: Von Schumann sind dessen ’Ballade vom Pagen und der Königstochter’ op. 140 und das siebensätzige ’Adventlied’ op. 71 zu hören. Aus der zeitlichen Ferne grüßt Bachs Kantate BWV 105 ’Herr, gehe nicht ins Gericht’, doch nicht in der originalen Version, sondern in einer von Schumann selbst erstellten Aufführungsversion für Dresden 1849.
Die ausführenden Ensembles versprechen Spannung: Der Estnische Philharmonische Kammerchor als formidabler Repräsentant romantischer Größe und moderner Chorkultur, dazu das im Bach-Idiom versierte Helsinki Baroque Orchestra, mit dem Häkkinen schon wunderbare Platten mit den Bachschen Cembalo-Konzerten herausgebracht hat – hier freilich auf Instrumenten des mittleren 19. Jahrhunderts.
Die Solisten sind herausragende Sprecher, die Schumanns dramatisch grundierte Werke mit angenehm lyrischer Expansionsfähigkeit verlebendigen. Bei Bach sind die Rezitative zwar alles andere als karg, werden aber von den versierten Bach-Vokalisten geprägt, weniger von Schumanns Anverwandlungskünsten. Arios unterstreichen sie, dass sie zwar vielfach gerühmte Bach-Vokalisten, aber keine eindimensionalen Puristen sind: Bach wird hier wie im Chor schon mehr auf Linie gesungen, als es in der historisch informierten Praxis üblich ist. Aapo Häkkinen moduliert die insgesamt reiche Substanz von Ensembles und Solisten mit feinem Zugriff und spielt das Potenzial der Ausführenden mit nobler Geste aus. Das Klangbild ist angemessen groß, dennoch reich an Details und führt alle Elemente gelungen zusammen.

Matthias Lange, klassik.com, 2.8.2018

Das Helsinki Baroque Orchestra unter Leitung von Aapo Häkkinen spielt Bach mit dem Instrumentarium der Schumann-Zeit. Aber nicht nur das: der Dirigent orientiert sich nicht an der barocken, am Affekt ausgerichteten Phrasierung, sondern gruppiert Bachs Musik nach melodischen Gesichtspunkten in neue Einheiten. Dem entsprechend wirkt sie deutlich kleingliedriger, als man es normalerweise von Barockensembles gewohnt ist. Und diesen interpretatorischen Ansatz überträgt Häkkinen nun auch auf die originale Musik Schumanns – und überrascht noch einmal mit einer für Schumann eher untypischen Stimmfarbe.
So ähnlich wie das Adventlied beginnt auch die Ballade vom Pagen und der Königstochter mit einer Jagdszene. In der Rolle des Erzählers gliedert Countertenor Benno Schachtner seinen Part klar nach rhetorischen Aspekten und deklamiert entsprechend zurückhaltend und mit fein kontrolliertem Timbre. Dirigent Aapo Häkkinen legt nicht nur sehr großen Wert auf gute Textverständlichkeit seiner Sängerinnen und Sänger, er lässt sein Helsinki Baroque Orchestra sehr sensibel und transparent artikulieren. (…) Überall knistert es hier vor Spannung, brodelt es im Orchester, fühlt man mit den Protagonisten bis in das opernhaft-tragische Finale der Ballade hinein. Dort darf der Estnische Philharmonische Kammerchor zusammen mit dem Helsinki Baroque Orchestra seine besonderen lyrischen Qualitäten unterstreichen.
Aapo Häkkinen hat mit seinem Helsinki Baroque Orchestra nicht nur das bisher sträflich vernachlässigte Adventlied Robert Schumanns endlich auf CD eingespielt: der finnische Dirigent hat darüber hinaus gezeigt, wie lebendig, mitreißend und völlig frei von überzogenem Pathos man die üppigen Spätwerke Schumanns für Chor, Solisten und Orchester in Szene setzen kann. Ein spannendes Feld tut sich auch bei seiner Interpretation der Bachkantate im Sinne der Ästhetik der Romantik auf. Eine sehr inspirierende und auf hohem Niveau musizierte CD und ein Muss für alle Schumann-Liebhaber!

Jan Ritterstaedt, WDR 3, 16.7.2018

It’s a strange irony that, for all of Robert Schumann’s influence and popularity, a not insignificant amount of his orchestral music and nearly all of his writing for chorus remains obscure. To help remedy this situation, the Estonian Philharmonic Chamber Choir (EPCC) and Helsinki Baroque Orchestra (HBO), led by Aapo Häkkinen, step into the void with a new recording (for Ondine) of pieces Schumann wrote and arranged when he led the Dresden and Düsseldorf Musikvereins late in his short life: two pieces for chorus and orchestra, plus an arrangement of a Bach cantata.
The highlight of the disc would be the world premiere recording of Schumann’s setting of Friedrich Rückert’s Adventlied, a kind of humanistic Christmas-season anthem written in the aftermath of the revolutionary turmoils of 1848. It’s a relatively short piece – just over a quarter-hour long – but marked by chromatic lyricism and grandiose gestures that allude pretty strongly to Schumann’s model of Bach (perhaps channeled a bit through Mendelssohn’s example).
From soprano Carolyn Sampson’s floating, opening solo to the rousing final chorus, “Und lösch’ der Zwietracht Glimmen aus,” choir, soloists, and orchestra do the piece proud. Its vigorous contrapuntal writing is relayed with style and Schumann’s sometimes-awkward vocal parts, with their occasional big leaps, hold no terrors for the EPCC.
Throughout the recording, the HBO plays with vim. Häkkinen’s tempos are fluid and well-judged; he has a strong sense of the dramatic shape of each piece and capably draws out the subtleties of Schumann’s orchestral writing. Yes, there are times – in the original works, especially – when a bit more tonal warmth and sonic heft would be welcome (like the last section of Vom Pagen). But the ensemble’s playing is never scrawny and the big tradeoff of making Schumann’s sometimes-thick orchestral textures lucid ultimately pays off. A fine album, then, on several levels, and strongly recommended.

Jonathan Blumhofer, The Arts Fuse, 15.7.2018

Helsingin Barokkiorkesterin 20-vuotiskonsertti on päässyt ansaitusti myös levylle. Orkesteri esittäytyy siinä 50 hengen romanttisena kokoonpanona, ja solistikvartetti ja Viron filharmonian kamarikuoro kruunaavat juhlan. Teemana ohjelmassa on Bachin ja Schumannin yhteys. Schumannille Bach oli kotijumala, ja hän esitti tämän musiikkia kuoroyhdistyksissään Dresdenissä ja Düsseldorfissa. Tämä suhde on hyvä muistaa, kun yrittää löytää mielessään paikan Schumannin vaikeasti lokeroitaville (puoli)hengellisille teoksille.
Aapo Häkkisen johdolla orkesteri tulvii sointimagiaa. Kertojan rooli on kontratenori Benno Schachtnerilla, jonka kontratenorin resonoiva heleys tuo tarinaan vieraannutettua tunnelmaa. Tenori Werner Güra eläytyy hovipojan onnettomaan rakkauteen syvästi. Sopraano Carolyn Sampson on sielukas prinsessa, ja bassot Cornelius Uhle kuninkaana ja Jonathan Sells merenhaltijana ovat täynnä auktoriteettia, julmurina ja maagikkona. Kuoro laulaa mestarillisella intonaatiolla.

Harri Kuusisaari, Rondo, 7/2018 (KUUKAUDEN LEVY)

If the Choral Ballad vom Pagen und der Königstochter is neglected, the Adventlied has been completely forgotten by record companies. This is its premiere recording. Listening to it left me wondering why. Composed in 1848, the Adventlied shares with the Requiem für Mignon the problem of how to define it. It sets poetic and not Biblical texts, with Schumann choosing three of Rückert’s sacred poems to great effect, dividing them into seven short stanzas. The music is typical of this period of the composer’s development, with his lush romanticism coming to the fore. This was his first major religious piece, although it is based more on the humanist spirituality of the romantic poets. The work opens with a short orchestral prelude before the entry of the soprano, and then alternates between solos, vocal quartets and lush choral writing, saving the most rousing music of all for the final section, Und lösch’ der Zwietracht Glimmen aus. He also uses the central stanza, O Herr von grosser Huld und Treue, to emphasise the religious aspect of the work by giving it a chorale-like character. This is a wonderful work, one that all admirers of Schumann’s music will enjoy.
The performances throughout this disc are excellent. Carolyn Sampson, in particular, gives a feeling of wonder, especially in the opening of the Adventlied, where all the soloists and the chorus sing beautifully. The orchestra has a heft that the composer would have appreciated. It does not sound like a small ensemble, even if it is only the size common at the time of composition, so those who do not like the sound of original instrument bands need not fear – the music given fully romantic treatment. The recorded sound is very good, whilst the booklet essay is just that – an essay setting the music in the context of the period and of the composer’s oeuvre. A must for all Schumann enthusiasts and not just for the Adventlied. Let us hope the same forces go on to record the remaining three Choral Ballads for Ondine.

Stuart Sillitoe, MusicWeb International, 6/2018

Wohl angeregt von Felix Mendelssohn-Bartholdys Neubelebungen der Bachschen Sakralmusik richtete [Robert Schumann] dessen Kantate BWV 105 nach dem Geschmack seiner Epoche ein. Der romantische Klang ist weit entfernt von unserem heutigen Verständnis dieser Musik, überzeugt aber in der vorliegenden Interpretation durch Innigkeit und Wärme.
Was der Komponist dem Studium von Bach und Händel verdankt, ist in dem Adventlied op. 71 zu vernehmen, das hier überhaupt zum ersten Mal auf Tonträgern festgehalten ist. Die vierteilige Ballade vom Pagen und der Königstochter op. 140, 1852 unter Leitung des Komponisten in Düsseldorf uraufgeführt, ist eine szenische Kantate auf einen Text von Emanuel Geibel, der ein romantisches Thema – die unstandesgemäße Liebe eines Pagen zur Tochter des Königs – aufgreift und weiterführt. Der Jüngling bezahlt den „Frevel“ mit dem Leben, seine Leiche wird ins Meer geworfen. Der Meermann baut aus den Knochen eine Harfe, die zur erzwungenen Hochzeit der Königstochter mit einem Prinzen erklingt und deren Tod herbeiführt. Die Ballade wird abwechselnd von einem Alt und dem Chor erzählt, dazwischen liegen Dialoge der handelnden Personen. Das Orchester schafft mit Hornsoli, Posaunenchor und Harfenklängen die Stimmungen für die Meermusik und das höfische Hochzeitsfest.

Ekkehard Pluta, Klassik heute, 1.6.2018


Bach, Buxtehude, Ritter, Schmelzer
Kajsa Dahlbäck, sopraano
Aapo Häkkinen, cembalo
Helsingin Barokkiorkesteri
Festival de Vélez Blanco, 26.7.2018

La presencia de la Helsinki Baroque Orchestra en el Festival había despertado gran expectación entre los asiduos a este evento musical, acrecentado por la actuación de la soprano finesa Kajsa Dahlbäck, experimentada intérprete en música antigua. El mayor reto que debía afrontar era la cantata profana de carácter nupcial de Johann Sebastian Bach Weichter nur, betrübte Schatten BWV 202, obra de variadas exigencias canoras que determinan la capacidad técnico-vocal de la cantante dada la alternancia de recitativos y arias, así como en la cuidada emisión, en su efecto de contraposición a los otros instrumentos, generando sugestivas mixturas. Esto ocurrió especialmente en el aria contenida en el séptimo número, Sich üben im Lieben, dialogando con el oboe, y también con todos los instrumentos del grupo en la gavota final, donde se mejoraron las aceptables impresiones del aria inicial y la expresada en el tercer episodio, Phoebus eilt mit schnellen Pferden, a la que imprimió un primigenio estilo liederístico. Se produjo así la mejor confirmación de lo ya apuntado en la primera parte del concierto con el motete, también considerada cantata menor, O Gottes Stadt BuxWV 87 de Dietrich Buxtehude.
En cuanto al aspecto instrumental, destacó sobremanera la musicalidad al clave del director del grupo Aapo Häkkinen, de modo notorio en la Allemande in discessum Caroli XI Regis Sveciae del organista alemán Christian Ritter compuesta en 1697, contenida en el décimo número del Manuscrito Möller. Supo fundir en una sola expresión y de manera magistral los caracteres fúnebre y elegíaco que quiere transmitir la obra, dejando en el oyente el deseo de poder escucharle en solitario en alguna próxima oportunidad.

José Antonio Cantón, Scherzo, 8/2018

Virtuosismo solemne

Desde la primera nota, el sonido de la Helsinki Baroque Orchestra era cautivador, envolvente, melancólico y de una gran belleza. Los finlandeses interpretaron un concierto magistral junto a la reconocida soprano Kajsa Dahlbäck.
Para comenzar comenzaron con una pieza instrumental anónima que recibe el nombre de Padua (Manuscrito Düben). No hacía falta mirar hacia el escenario para sentir la emotividad de cada nota. Este tema era como un viaje por la melancolía, por la solemnidad del Barroco.
La segunda pieza O Gottes Stadt, BuxWV 87, de Dietrich Buxtehude, sirvió para sentir la voz de la soprano, que demostró su gran técnica vocal y su capacidad para llegar a transmitir con cada verso, cada recitado del tema. La intensidad de Kajsa Dahlbäck fue creciendo conforme transcurría la pieza. Los primeros aplausos del público fueron firmes y convincentes.
Lamento sopra la morte Ferdinandi III, 1657, de Johann Heinrich Schmelzer, fue la siguiente pieza instrumental donde la solemnidad era su principal característica. La ejecución fue de un gran nivel y las miradas entre los músicos finlandeses parecía provocar una total sincronización en las distintas notas que interpretaron.
Concierto para clave en Re mayor, BWW 1054, de Johann Sebastian Bach fue la última pieza del primer bloque del programa. El compositor siempre consigue atraer al público y fue uno de los temas que más gustó de esta primera parte del concierto. La clave tuvo un gran protagonismo que tuvo momentos de solos, donde se pudo apreciar el virtuosismo de Aapo Häkkinen, que llevó gran parte del peso de esta pieza.
Ya con todos los componentes de la orquesta y la soprano terminaron el concierto con otra pieza de J. S. Bach, Weichet sur, betrübte Schatten, BWW 202, para acabar por todo lo alto y conquistar al público con su interpretación.

Fran Murcia, Diario de Almería, 28.7.2018


Koželuch: Kustaa Vaasa
Martina Janková, Helena Juntunen, Mario Zeffiri, Monica Groop, Cornelius Uhle, Niall Chorell, Tuuli Lindeberg
Helsingin kamarikuoro
Helsingin Barokkiorkesteri
joht. Aapo Häkkinen
Musiikkitalo, 3.3.–10.3.2018

Oopperaesitykselle yleensä hankalassa Musiikkitalon konserttisalissa kaikki toimii loistavasti.
Roolihahmot eivät ole karikatyyrejä. Nämä 1500-luvun ylimykset ovat kuin peräisin 1800-luvun historiallisista maalauksista Reija Laineen suunnittelemine upeine hoviasuineen.
Merkillisen hyvin kaikki sooloäänet kuuluivat Musiikkitalossa. Saksakin erottui hyvin, sillä kaikki äänsivät sanat selkeästi. Aapo Häkkisen johtama Helsingin Barokkiorkesteri ja Helsingin kamarikuoro olivat huippuvireessä.

Hannu-Ilari Lampila, Helsingin Sanomat, 5.3.2018

Helsingfors Barockorkester har satt upp en veritable operararitet. Leopold Koželuchs Gustav Vasa är en bortglömd, välskriven opera med starka känslor som hyllar fosterlandets befriare. Cembalisten och dirigenten Aapo Häkkinen hittade partituret i Pragkonservatoriets arkiv och har försatt det i spelbart skick.
Hur är det möjligt att en man av Koželuchs kaliber har glömts bort? (…) Helsingfors Barockorkester har funnit en veritabel operapärla. Recitativen med orkester är fulla av karaktär, ariorna snygga och de många ensemblerna välskrivna och melodiska.
Operan fick ett fantasifullt semikonsertant high-tech framförande i Helsingfors Musikhus i regi av Ville Sandqvist efter ett koncept av Erik Söderblom. Solisterna står i ståtlig kostymering på en liten plattform vid sidan av orkestern. En kamera projicerade solisterna live på tre stora dukar, där de fick en lämplig historisk bakgrund. Det fungerade faktiskt som smort.
Med sina periodinstrument gjorde barockorkestern full rätt åt musiken under Aapo Häkkinens kongeniala ledning.

Jan Granberg, Opera, 2/2018

Die Premiere von ”Gustav Wasa” Anfang März in Helsinki ist keine gewöhnliche. Es liegt eine Spannung in der Luft, die sonst nur Uraufführungen mit sich bringen. Eine Aufregung vor dem Unbekannten, Ungehörten, auch wenn es in diesem Fall gar keine neue, sondern alte Musik ist. Mehr als 200 Jahre schlummerte die Partitur Leopold Koželuchs in der Bibliothek des Prager Konservatoriums. In den 1960er-Jahren entdeckte der tschechische Musikwissenschaftler Milan Poštolka ”Gustav Wasa” – eine ”Große Heroische Oper”. Drei Akte Musik für großes Orchester, inclusive drei Posaunen, und großem Schlagwerk, Chor und sieben Solisten. (…) Es mussten weitere Jahrzehnte vergehen, bis das Interesse und die finanziellen Ressourcen gegeben waren, eine spielbare Edition des Manuskriptes zu erstellen. Der Herausforderung nahm sich der Cembalist und Dirigent Aapo Häkkinen mit dem Helsinki Baroque Orchestra an. Auch er begab sich auf Spurensuche über die Hintergründe der Oper – eine Spurensuche, die Indiz für Indiz detektivisch zusammenzählt, um trotz Lücken ein schlüssiges Gesamtbild zu bekommen.
Koželuch hat für die Tenor-Partie gewaltige aber auch milde, fast zärtliche Arien komponiert, die mit der schmeichelnden, geerdeten Stimme Mario Zeffiris den Zuhörer zur absoluten Ergebenheit manipulieren. (…) Im dramatischen Höhepunkt, als Helena Juntunen als Gustavs Mutter Cecilia, in einer verstörend ergreifenden Arie ihr Schicksal erkennt, entschlieẞt sie sich in leonorehaftem Gestus ihr Leben dem Schwedische Volk zu opfern.
Mit sympathischer Zurückhaltung und zugleich elektrisierender Energie leitet Aapo Häkkinen das fulminante Helsinki Baroque Orchestra und den Helsinki Kammerchor. Es stellt sich an diesem Abend heraus: Dieses Ensemble spielt in der ersten Liga der europäischen ”Alte Musik”-Orchester. Sie interpretieren Koželuchs Musik derartig interessant, gestalten die dramatischen Rezitative farbenreich, impulsive und zugleich absolut präzise, dass man sich nur wundern kann, warum diese Musik 200 Jahre auf ihre Wiederentdeckung warten musste.

Nastasia Tietze, Orpheus, 3/2018

Leopold Koželuch’s opera was performed by conductor Aapo Häkkinen and the Helsinki Baroque Orchestra. Whatever interest the scenic technology held, it was above all the music that shone. The Helsinki Baroque Orchestra has a remarkably high level that enabled it to cope with the score, already boasting many features of romantic discourse.
Koželuch (1747–1818) was a Classical composer, Mozart’s senior somewhat, but the music here is looking more towards Beethoven’s Fidelio, with occasional presentiments of Franz Schubert and Carl Maria von Weber. Some ornate arias resemble larger scenes of Rossini’s serious operas – their effusive passages growing from a progressively developed recitative. Gustav’s meditation in the beginning of the second act and the aria of his mother in prison certainly remind one of Fidelio. It is not quite certain when the opera Gustav Vasa originated, but probably not far from Fidelio.
Aapo Häkkinen highlighted the romantic in the music, leading a deeply-felt performance and strongly emphasizing the music’s contrasts. (…) Koželuch’s skilled orchestration, especially the wind writing, came off beautifully. The three trombones are incorporated into the orchestral sound in a unique way.
Lead sopranos Martina Janková and Helena Juntunen starred in the roles of Christina and Cecilia. Both were most adequate in terms of voice type – Janková’s luminous soprano for the active Christina, Juntunen’s darker voice for the suffering lady. Both were excellent in their extended aria passages that call for thought-out expression and construction. Their voices also blended well together.

Boris Klepal, Český rozhlas, 5.3.2018


Bach, Telemann
Carolyn Sampson, sopraano
Helsingin Barokkiorkesteri
joht. Aapo Häkkinen, cembalo
Musiikkitalo, 1.1.2018
Wigmore Hall, Lontoo, 6.1.2018

Helsinki Baroque Orchestra has a thrillingly rich dynamic range. Telemann’s Ouverture burlesque in B flat was handsomely articulated, with a powerful tang to the Mezzetin en Turc. In Bach’s D major Harpsichord Concerto (BWV1054) cheeky details from the violas cut through the knitting-machine regularity of the keyboard part, while the velvet tones of the muted strings soothed a jarring change of registration in the slow movement. The violinist Cecilia Bernardini led with style and spirit.
Offered as an encore (…) Carolyn Sampson and the trumpeter Nicholas Emmerson breathed into the long, radiant phrases of Handel’s Eternal Source of Light Divine, gliding effortlessly over the summer meadow haze of the strings of the Helsinki Baroque Orchestra.

Anna Picard, The Times, 9.1.2018

Good to see the proliferation of live Telemann continuing with that composer providing the music for the first half of this concert.
The Helsinki Baroque Orchestra has been led by Aapo Häkkinen since 2003, and there is certainly a unanimity of approach and attack that speaks of long acquaintance.
One piece that was heard at Itinéraire Baroque was Telemann’s Canary Cantata. There it was Bettina Pahn with the Amsterdam Baroque Orchestra under Ton Koopman who did the honours; here it was the well-loved Carolyn Sampson who captivated our hearts. One did wonder whether her black dress was in mourning or concert garb (the former: she was more brightly clad for the Bach in the second half). Clarity and grace characterised her superb account; in taking Telemann’s outpouring for a bird seriously one could more easily enjoy Telemann’s underlying wit. The accompaniment, too, was of great sensitivity and cleanliness. A superb way to lead-in to the interval.
Bach’s Concerto for keyboard, BWV1054 is extracted from the earlier E major Violin Concerto, BWV1042. The ultra-staccato opening announced this was not going to be an ‘easy’ interpretation. Häkkinen gave a creditable account of the harpsichord contribution, although his occasional gentle play with the underlying pulse threatened to extend too far.
Finally, the solo cantata Jauchzet Gott in allen Landen for soprano, strings and solo trumpeter. Dating from Bach’s Leipzig years, the piece exudes joy. Sampson found a gloriously interior space for the recitative ‘Wir beten zu dem Tempel an’ before the Choral (…) managed by solo voice against two florid antiphonal solo violins, an effect that worked perfectly.
An encore would surely have to feature both soprano and trumpet after that, and so it was: Handel’s ‘Eternal source of light divine’ from the Ode for the Birthday of Queen Anne, HWV 74. Slowly unfurling lines weaved their way across the Wigmore’s acoustic space magically; a truly fabulously chosen encore.

Colin Clarke, Seen and Heard International, 7.1.2018

Helsingfors Barockorkesters festliga nyårskonsert förlöpte frejdigt med Bach och Telemann på programmet.

Helsingfors Barockorkesters nyårskonserter har blivit en populär tradition och man behöver, även om nyårsdagens repriskonsert inte var fullsatt, inte ty sig till några desto mer spektakulära programmässiga flirtar för att dra publik.
Det är blott och bart hederlig senbarock som gäller. I fjol hade Aapo Häkkinen parat ihop Bach och Vivaldi och i år speglades Bach i den fyra år äldre vännen Georg Philipp Telemann, som för övrigt var gudfader åt Bachs nästäldste son, den inte helt obekante tonsättaren Carl Philipp Emmanuel Bach.
Men nu var det alltså fader Bach som gällde och trumpetkantaten Jauchzet Gott in allen Landen var en hur festlig avslutning som helst på en helhet, där skillnaderna i det bachska och telemannska temperamentet var just tillräcklig för att skapa de nödvändiga kontrasterna.

Smakfullt och medryckande
Man uppträdde i år med en rätt intim ensemble om tretton stråkar, fagott, orgel och cembalo, men musicerandet var, vid behov, nog så frejdigt extrovert. Så till exempel i Telemanns inledande Ouverture burlesque, med sina festligt tecknade och med överraskande musikaliska vändningar kryddade commedia dell’arte-karaktärer.
Så även i Telemann stundtals rätt huvudlösa Cantate oder Trauer-Music eines kunsterfahrenen Canarien-Vogels, där Telemann medelst en rejäl glimt i ögat målar upp ett litet drama, där inledningens sobra sorgemusik ställs mot ägarinnans raseri gentemot den grymt blodtörstiga mördaren, som visar sig vara en katt.
Kanske kunde Carolyn Sampsons raseri ha tagit sig ännu mer spektakulära former – stundtals klingade hon onödigt dämpad – men hon använde sin klangligt oerhört tilltalande stämma med finess och osvikligt god smak. Samma gällde solopartiet i Bachkantaten, där Nicholas Emmersons trumpet satte den färgläggningsmässiga guldkanten på det hela, medan encoren, Händels störtsköna Eternal source of light divine, lyfte det hela till närmast eteriska sfärer.

Mats Liljeroos, Hufvudstadsbladet, 2.1.2018


Bach: Cembalokonsertot vol. 3
Pierre Hantaï & Aapo Häkkinen, cembalo
Helsingin Barokkiorkesteri
AEOLUS, 2017

Johann Sebastian Bach gilt als einer der Erfinder des Klavierkonzerts. Dass die Linien da so scharf nicht zu ziehen sind, lässt sich im Booklet-Text Aapo Häkkinens nachlesen, und seine Aufnahme, gemeinsam mit seinem einstigen Lehrer Pierre Hantaï und dem Helsinki Baroque Orchestra eingespielt, lässt das auch erkennen.
Das Helsinki Baroque Orchestra musiziert in Quartettbesetzung und folgt damit neueren Forschungen Richard Maunders. Die Aufnahme zeigt, dass das keinen Verlust an Klangpracht bedeutet: Im Gegenteil kommt der Cembaloklang so erst recht als Tuttifaktor ins Spiel. Und die beiden Cembali, erbaut von Jürgen Ammer nach Johann Heinrich Harrass und Zacharias Hildebrandt, haben da bei deutlich unterschiedlichem Charakter einiges zu bieten. Hantaï, Häkkinen und das Orchester musizieren in nahtlosem Einklang, mit schöner Elastizität der Tempi und klanglicher Delikatesse, besonders spürbar in den langsamen Sätzen, wenn die Tasteninstrumente das Cantabile der Melodieinstrumente nachahmen. Doch vernimmt man auch Freude am konzertanten Lärmen – besonders lustvoll im C-Dur-Concerto und seinem Finale, einem wahren Fugen-Ohrwurm.

Friedrich Sprondel, Fono Forum, 6/2018

Aapo Häkkinen poursuit avec un égal bonheur son intégrale des concertos pour clavecin de Bach. Pour ce troisième volume réunissant les trois pièces pour deux instruments, il s’adjoint le concours d’un partenaire de luxe : Pierre Hantaï. Le claveciniste finlandais reste bien sûr fidèle à une interprétation limitée à un pupitre par voix, option également défendue par Pierre Hantaï dans son enregistrement avec Le Concert français.
Rappelons à qui douterait encore du bien-fondé d’une telle lecture qu’elle n’assèche en rien la partition mais lui confère, au contraire, paradoxalement même, une ampleur et un relief étonnants. Reste, bien sûr, à savoir choisir les instruments, les musiciens et une acoustique favorable. Toutes les conditions sont remplies dans cet enregistrement qui pourrait passer pour le plus brillant avocat de cette cause minimaliste mais ô combien grisante. Sérieuse et réfléchie, sans le moindre sourire facile, cette version n’a pourtant rien d’austère grâce à des phrasés d’une rare souplesse et une battue élastique.

Philippe Venturini, Classica, 5/2018

These are admirably free and flowing performances. Both soloists have a keen sense for the rubato and delay required for effective phrasing, but in most cases this is so subtle that you have to really listen to work out how it’s done. The strings are similarly vibrant, with excellent ensemble and a rich tone to support the soloists.
On first hearing, this disc can seem austere. The scale of the instrumentation, while historically justified, seems very small. (…) But the level of musicianship here is outstanding, and, while clarity of texture is a primary goal, the musical interest never flags.

Gavin Dixon, Fanfare, 5/2018

J. S. Bachin konsertot kahdelle cembalolle BWV 1060–1062 ovat sovituksia osin kadonneista muiden soittimien konsertoista. C-molli-konsertto BWV 1062 tunnetaan paremmin kahden viulun konserttona d-molli BWV 1043.
Sooloviulujen lemmekäs kietoutuminen saa cembaloversiossa lyyrisesti helkähtelevän ilmeen. Konserttojen nopeat osat ovat iskevää Bach-humppaa.
Aapo Häkkinen ja Pierre Hantaï pitävät yllä vastustamatonta menoa. Helsingin Barokkiorkesteri soittaa kvartettina, yksi soitin ääntä kohden, bassosoittimena sello. Soolocembalot ja orkesteri sulautuvat pikemminkin yhteisrintamaksi kuin erottautuisivat vastapelureiksi. Kamarikokoonpanosta huolimatta sointi on suuri ja jäntevä.
Isä-Bachin vanhimman pojan Wilhelm Friedemannin säestyksetön konsertto kahdelle cembalolle F-duuri on riemukas yllätys. Kevyesti oikutteleva ja koristeellinen duetto huipentuu uhkeasti rullaavaan presto-finaaliin.

Jukka Isopuro, Helsingin Sanomat, 17.1.2018

Helsingin Barokkiorkesterin ja Aapo Häkkisen kehuttu levytyssarja Bachin cembalokonsertoista jatkuu nyt kaksoiscembalokonsertoilla, ja kaikki on taas kohdallaan. Häkkisen ja hänen entisen opettajansa Pierre Hantaïn soittimet ovat tarkalla tutkimuksella valikoituja: Jürgen Ammerin valmistamat instrumentit jäljittelevät Bachin itse käyttämien rakentajien työtä.
Hantaïn ja Häkkisen erityistä näytöstä ovat C-duuri-konsertto (BWV 1061) ja lisämausteena kuultava Wilhelm Friedemann Bachin F-duuri-konsertto (Fk 10). Erityisesti Wilhelm Friedemannin päätösosassa sointivärien rikkaus pääsee unison-pyrskähdyksistä valloilleen.
Kestosuosikeissa, c-molli-konsertoissa (BWV 1060 & 1062), orkesterikin väläyttää kunnolla myrskyäviä perspektiivinvaihdoksia ja tehokasta rytmistä kitkaa sekä artikuloi pizzicatonsa osuvasti.

Justus Pitkänen, Rondo, 1/2018

Après les concertos pour cembalo (deux volumes en 2012 et 2013), ceux pour cembali, avec un invité de choix en terre finlandaise. Pierre Hantaï se joint à la belle équipe de chambristes conduits par Aapo Häkkinen, dont l’effectif s’est affiné. Plus d’orgue de continuo, toujours pas de basse de seize pieds, mais l’un des deux remarquables clavecins sortis des ateliers du regretté Jürgen Ammer – la copie d’après Harrass – y pourvoit d’une certaine manière. Aux trois concertos pour deux clavecins, donc, s’ajoute une page singulière de Wilhelm Friedemann Bach, son Duetto a duoi cembali concertati. Retards, syncopes d’harmonie, coups de théâtre, la boîte à outils du Sturm und Drang s’empare des cordes pincées.
Les deux interprètes portent un regard neuf sur les concertos du père Bach, où les limites d’un clavecin qui s’époumone rencontrent souvent la timidité de cordes jouant sur la pointe des pieds pour ne pas lui faire d’ombre. Certes, les deux instruments de type allemande possèdent par nature une autorité etrangère à un Blanchet, mais c’est surtout le cadre rhétorique qui a changé. La structure du phrasé, un véritable rubato concerté avec l’orchestre (premier volet du BWV 1060), le renforcement occasionnel de l’harmonie aux mains gauches font souffler un vent d’improvisation sur ces compositions dont la mise en scène pose mille problèmes sur le plan aqoustique. Comme cela respire large et sonne profond ! Qui devinerait, à l’aveugle, que l'” orchestre ” ne compte que quatre archets ?
Häkkinen laisse à l’évidence Hantaï tenir les rênes : le Harrass est plus sonore, son seize pieds royal, l’articulation et la projection du soliste s’avèrent éclatantes. Ce contraste renforce l’intelligibilité du discours et apporte une nouvelle dimension au dialogue dans les mouvements rapides. Dans l’Allegro assai du BWV 1062, Hantaï et Häkkinen prennent leur distances avec l’oeuvre pour deux violons que Bach transcrit ici : ils proposent une alternative qui n’a rien à envier à l’original, toutes les ressources dynamiques et de registration sont prolongées par le quatuor. Timbre, places d’archets, forme de notes, tout un vocabulaire du jeu baroque est exploité avec un souci d’expressivité permanent.
On se souvient de l’éclatante réussite du Duetto de Wilhelm Friedemann sous les doigts de Robert Hill et Andreas Staier en 1986 (Archiv). Empruntant des chemins plus souples et s’autorisant une ornementation plus aventureuse, leurs successeurs apportent de passionnantes solutions stylistiques. On y sent davantage la pensée pianistique en germe que dans l’éclat plus ouvertement baroque de leurs illustres devanciers.

Philippe Ramin, Diapason, 1/2018 (DIAPASON D’OR)

Der finnische Cembalist Aapo Häkkinen hat immer wieder gezeigt, dass er ein Musiker ersten Ranges ist – und als solcher auch ungewöhnliche Interpreta­tions­­­entscheidungen durchsetzt, wenn sie denn seinen musikalischen Instink­ten entsprechen. So hat er beispielsweise die mit Abstand langsamste Auf­nahme von Bachs Gamben­sonaten vorgelegt.
Auf der anderen Seite hat auch Pierre Hantaï im Lauf von Jahrzehnten der Beschäftigung mit Bachs Cembalowerken einen ganz eigenen, abgeklärten und in sich ruhenden Zugang zu diesem musikalischen Kosmos gefunden.
Soweit die Ausgangslage. Was davon ist zu hören im Zusammenspiel von Häkkinen und Hantaï, auf ihrer neuen CD?
Mühelose Harmonie – die schon aus technischen Gründen verblüfft. Anders als bei Streichinstrumenten gibt es bei Klavieren keinen Einschwingvorgang für den Ton. Der Tastendruck schleudert einen Hammer gegen einen Saite; und augen­blicklich ist der Ton da. Noch direkter ist die Tonerzeugung beim Cembalo, das die Saiten mit Plektren anzupft. Kein Pedal, keine weiche Anschlagskultur kann hier dem Ton eine Aura verleihen. Nur zwei Cembalisten, die exakt mit dem gleichen Zeitempfin­den spielen, geraten gemeinsam in einen musikalischen Fluss oder „Flow“… wie hier Aapo Häkkinen und Pierre Hantaï.
Zu hören ist reine Kammermusik, ein Wechselspiel von feinsinnigen Gesten zwischen den Cembalisten und den Streichern, die in einer Orchesterbesetzung nicht möglich wäre. Doch Bachs Cembalokonzerte bedürfen keines Orchesters; jede Streicherstimme einfach zu besetzen, das ist diesen Stücken historisch angemessen und gibt auch musikalisch Sinn.
Sogar auf den Streichbass verzich­tet Häkkinen nun, entsprechend den neuesten Forschungsergebnissen zur Aufführungspraxis der Bach-Konzerte. Im Ergebnis hören wir zwei Cembalisten im vertrauten Gespräch mit einem Streichquartett: Zwei Violinen, Viola und Violoncello – gespielt von vier famosen Finnen aus Häkkinens Helsinki Baroque Orchestra. Fast tänzerisch ihr Auftreten in den raschen Sätzen, ein zärtliches Singen in den langsamen – und stets beglückend transparent.
Spielraum gewonnen – ganz wörtlich! – haben dadurch die beiden Cemba­listen. Hantaï und Häkkinen sitzen an Nachbauten von Instrumenten, an denen Bach selbst musiziert hat. Wunderbar ausgereifte und in sich harmoni­sche Cembali von Harrass und Hildebrandt, mit jeweils zwei Manualen und Lautenzug; das eine (von Hantaï gespielt) mit sonorem 16-Fuß-Bassregister, wie von Bach bevorzugt. Majestätisch aufbrausen oder zierlich summen: Da gibt es nichts, was diesen Instrumenten nicht möglich wäre. Ihre Stimmen sind durchaus unterscheidbar, wie die der beiden Cembalisten, die auf ihnen spielen.
Eben das macht den Reiz dieser Aufnahme aus: Hörbar musizieren hier zwei Individualisten, zwei Persönlichkeiten; doch einig im Zugriff auf Bachs Musik, der frei ist von oberflächlichen Affekten, empfindsam und kraftvoll federnd zugleich. Ihre rhythmische Kontrolle ist makellos, ebenso wie die Wahl der Satz­tempi – und ihr Sinn für winzige Temporückungen innerhalb einer musika­li­schen Phrase.
Drei Konzerte für zwei Cembali hat Bach hinterlassen, zusammen eine Drei­viertel­­stunde Spielzeit. Um ihre CD rund zu machen, haben Häkkinen und Hantaï sich zusätzlich bei dem Komponisten bedient, der nicht nur das Harass-Cembalo der alten Bach geerbt hat, sondern auch einen Gutteil seines musikalischen Genius… Wilhelm Friedemann Bach kommt in dem hier zu hörenden Concerto für zwei Cembali ohne Streicherbegleitung aus. Musik eines jungen Mannes: entstanden 1733, exakt zur selben Zeit wie die eben gehörten Konzerte des großen Johann Sebastian. Und doch läutet Bach junior in seiner Musiksprache bereits selbstbewusst eine neue Ära ein. Eine Zugabe, die nicht nur das Repertoire erweitert, sondern auch unseren musikalischen Horizont – und diese CD vollends zur Referenzeinspielung macht.

Oliver Cech, WDR 3, 18.12.2017

Aapo Häkkinen ja Helsingin Barokkiorkesteri ovat pitkään toimineet kansainvälisillä musiikkimarkkinoilla, ja siinä puuhassa keskeisen ohjelmiston levyttäminen on tärkeää. Valinta on luonnostaan osunut Bachin cembalokonserttoihin, joista Häkkinen ja HeBo ovat julkaisseet jo kolmannen levyn. Laatu on pysynyt tasaisena, ja nyt kun vuoroon tulivat kahden cembalon konsertot, mukaan saatiin cembalotähti Pierre Hantaï.
Bach sävelsi konsertot pienimuotoisiin musiikki-illanviettoihin ja rajasi orkesterin yhteen soittajaan stemmaa kohti. Tätä käytäntöä Häkkinen on levysarjassa noudattanut, ja hyvä niin. Balanssi orkesterin ja solistien välillä on luonnollinen, ja cembaloista kuuluu muutakin kuin rätinää. Itse asiassa sekä Häkkinen että Hantaï vetelevät varsin soinnukkailla instrumenteilla, ja kun äänityskin on mehevä, niin vaikutelma on cembalokonserttolevyksi poikkeuksellisen täyteläinen. Avausosien laveat tempot tukevat täyteläistä vaikutelmaa. Helsingin Barokkiorkesteri kestää kansainvälisen vertailun.

Kare Eskola, YLE Uudet levyt, 20.10.2017


Arvostelut 2017

Bach, Locatelli, Lebègue, Leclair, Corelli
Helsingin Barokkiorkesteri
Aapo Häkkinen, urut
joht. Dmitry Sinkovsky, viulu
Vanha kirkko, 17.12.2017

Vimmainen viulisti puhkesi yllättäen laulamaan

Erään levynsä mainosvideolla venäläinen viulisti ja kontratenori Dmitri Sinkovski kertoo, että barokkimusiikin mahdollistama improvisointi on myös säveltäjänä olemista.
Tästä mahdollisuudesta – oikeastaan vaatimuksesta – Sinkovski otti kaiken irti Helsingin Barokkiorkesterin joulukonsertissa. Voisi luulla, että Sinkovski on tehnyt liiton paholaisen kanssa, ellei hänen vimmaisesta soitostaan säteilisi niin suurta elinvoimaa ja valoa.
Viulusoolon lisäkoristeet ja tuulispäänä muunteleva artikulaatio olivat oma lukunsa. Niitä enemmän Sinkovski toteutti säveltäjyyttä inspiroimalla Helsingin Barokkiorkesteria äärimmäisiin kontrasteihin ja soittotapoihin.
Kuultiin hurjia paisutuksia, rahisevan hiljaista kuiskailua, venytettyjä pidätystehoja, hakkaavaa rytmiä, jyrkkiä voiman vaihteluja, vapaiden kielien vonkaisuja ja jopa kontrabasson kielen räsähdys otelautaan eli pizzicato, jonka Bartók virallisti vasta 200 vuotta barokkiajan jälkeen.
J. S. Bachin viulukonsertossa g-molli BWV 1056 Sinkovskin viulu aluksi kuulosti muutaman metrin etäisyydeltä kuultuna hiukan tukkoiselta, mihin osaltaan vaikutti Vanhan kirkon lyhytkaikuinen akustiikka. Suora ja maanläheinen tulkinta tuntui lopulta lämpenevän. Pietro Antonio Locatellin viulukonsertossa Ariadnen valitus Sinkovski sai viulunsa vaikeroimaan sydänjuuria myöten.
Jean-Marie Leclairin viulukonsertto op. 7/2 oli ehtymättömästi kipunoivaa virtuoosinäytöstä, johon liittyi ilmeikäs, täysympyrässä orkesteria haastava lavaliikehdintä.
Ainoat jouluun liittyvät kappaleet olivat Arcangelo Corellin concerto grosson op. 6/8 viimeinen osa Pastorale ja Nicolas-Antoine Lebèguen kolme noëlia, vanhojen joulusävelmien muunnelmia, jotka Aapo Häkkinen soitti uruilla iloisen rivakasti.
Ylimääräisenä Sinkovski lauloi aarian Dove sei, amato bene Händelin oopperasta Rodelinda väliosan kiihkeyttä korostaen.
Viulistin ja kontratenorin kaksoisrooli sai jymisevän suosion. Ensi kerralla voisi sisällyttää laulunumeroita myös varsinaiseen konserttiohjelmaan.

Jukka Isopuro, Helsingin Sanomat, 19.12.2017


Bach, Schumann
Carolyn Sampson, sopraano
Benno Schachtner, kontratenori
Werner Güra, tenori
Jonathan Sells & Cornelius Uhle, basso
Viron Filharmonian kamarikuoro
Helsingin Barokkiorkesteri
joht. Aapo Häkkinen
Musiikkitalo, 24.9.2017

Lyriska Schumannrariteter förgyllde barockorkesterns jubileumskonsert

Schumanns kör-orkesterverk är härlig musik, som borde spelas bra mycket oftare. Tillfälle gavs under Helsingfors Barockorkesters 20-årsjubileumskonsert.
Visst är det intressant att det även beträffande en så känd och älskad tonsättare som Schumann är blott en liten del av produktionen som är allmänt känd och framförd. Av exempelvis liederna hör relativt få cykler till den aktiva repertoaren och den rikhaltiga och betydande produktionen för kör och orkester är, på några få undantag när, så gott som helt åsidosatt.
Vilket genidrag var det med andra ord inte av Aapo Häkkinen att, när det stundar till Helsingfors barockorkesters 20-årskonsert, satsa på två av Schumanns kör-orkesterverk. Härlig musik, som borde spelas bra mycket oftare, och dessutom en nog så effektiv markering att ensemblens estetiska revir minsann inte slutar vid Mozarts sista symfonier.
Att låta Schumannverken omgärda Bachs expressiva kantat Herr, gehe nicht ins Gericht var därtill en lika fyndig som logisk idé. Bach hörde till Schumanns stora husgudar och kantaten hörde, liksom hans egna nu hörda kompositioner, till de verk han dirigerade i Dresden och Düsseldorf i slutet av 1840- och början av 1850-talet.
Häkkinen hade som guldkant på det hela vaskat fram en solistkvintett av ädlaste karat och vi kunde speciellt beundra Carolyn Sampsons känsligt gestaltade sopranaria i Bachkantaten. Om någon spetsade öronen för en i sammanhanget främmande, men nog så ljuv, klang berodde det på att Häkkinen valde att framföra Schumanns version av kantaten, där solooboen ersatts med klarinett.

Ärkeromantiskt stämningsmåleri
Schumann skrev under sina sex sista aktiva år (1848–53) ett tiotal mer eller mindre brett upplagda och genremässigt svårbestämbara verk för kör, solister och orkester och de nu aktuella styckena hördes, intressant nog, för första gången i Finland. Bägge var utpräglat lyriska till sin natur och den kvarttimmen långa Adventlied op. 71 visade sig vara en verklig pärla, vars frånvaro på den gängse repertoaren åtminstone delvis lär ha med den smått problematiska längden att göra.
Den verkliga rariteten var dock den tematiskt ärkeromantiskt stämningsmålande Ballade vom Pagen und der Königstochter op. 140, som med sin fyrdelade struktur och duration om drygt en halvtimme uppvisade nära nog symfoniska kvaliteter. Bland solisterna noterar vi framför allt pregnanta tenoren Werner Güra och ultrauttrycksfulla kontratenoren Benno Schachtner, medan Estniska filharmoniska kören imponerade med en samtidigt slank och märgfull klang.
Med en 50-personers orkester och en 27-hövdad kör på scenen var detta det största gang Häkkinen någonsin ställt sig framför, även om det var en relativt blygsam ensemble med Schumannmått mätt. Schumann – och då inte minst den rätt kompakta instrumentationen – fungerar dock ypperligt i det mindre formatet, och med ett minimum av stråkvibrato, och klangbilden föreföll överlag fräsch och välbalanserad.
Det var onekligen ett lyckokast av Nya Kapellet, som man ursprungligen kallade sig, att 2002 utnämna Aapo Häkkinen till konstnärlig ledare. Under Häkkinens programmässigt visionära och konstnärligt gedigna ledning har Helsingfors Barockorkester tagit steget till den internationella toppklassen och att man fortfarande inte anses värdig att åtnjuta statsandelsbidrag är inget mindre än en skandal.

Mats Liljeroos, Hufvudstadsbladet, 25.9.2017

20-vuotista taivaltaan juhlinut Helsingin Barokkiorkesteri kävi romantiikan alkulähteillä

Aapo Häkkisen johtama Helsingin Barokkiorkesteri juhli 20-vuotista taivaltaan saksalaisen romantiikan hengessä. Konserttisali oli pimennetty tunnelmallisen ruskeansävyiseksi, ja Kristiina Helin oli virittänyt yleisön yläpuolelle himmeästi väreileviä valojousia.
Ohjelmistossa oli kaksi Robert Schumannin teosta, joita ei ollut esitetty koskaan aikaisemmin Suomessa: Adventlied, op. 71 ja Ballade vom Pagen und der Königstochter, op. 140.
Konsertin aloitti Friedrich Rückertin runoelmaan perustuva Adventlied. Orkesteri, kuoro ja solistit sulautuivat suureksi, lämpöä tulvahtavaksi sointiperheeksi, joka rukoili vuorotellen tai yhdessä rauhaa pimeyden uhkaamaan maailmaan.
Hartaat hymnit ja Schumannille tyypilliset ponnekkaat marssirytmit vaihtelivat.
Adventlied-teoksen perään Häkkinen oli sijoittanut J. S. Bachin kantaatin Herr, gehe nicht ins Gericht. Tuli todistetuksi, miten paljon vaikutteita romantikko Schumann oli saanut Bachin barokkisesta sävelkielestä. Protestanttisessa Saksassa eli 1800-luvulla vahvana katkeamaton Bach-perinne.
Bachin kantaatti johti levottomuudesta ja syyllisyydentunnosta rauhaan. Heleänkirkas sopraano Carolyn Sampson ja ­oboesolisti ilmaisivat sielun piinaavimmat tuskat, jotka tenori Werner Güra, kuoro ja levottomasta sykkeestä vapautuva orkesteri muuttivat suureksi iloksi.
Päätösteos, Schumannin surullinen ja värikäs balladi vei yleisön saksalaisen romantiikan alkulähteille, Grimmin satujen taianomaiseen maailmaan. Benno Schachtnerin kirkkaasti säteilevä kontratenori oli kertojana kuin henkiolennon ääni.
Metsästysmusiikkia, vesimusiikkia, sointimagiaa, rakkautta, julmuutta ja kuolemaa – tätä romanttisempaa musiikki ei voisi olla.

Hannu-Ilari Lampila, Helsingin Sanomat, 25.9.2017


Bach, Telemann
Kajsa Dahlbäck, sopraano
Aapo Häkkinen, cembalo
Helsingin Barokkiorkesteri
Musikfestspelen Korsholm
Isonkyrön vanha kirkko, 29.7.2017

Suveränt i Storkyrö

Konserten i Storkyrö gamla kyrka brukar vara höjdpunkten under musikfestspelen. Årets upplaga var om möjligt den allra bästä hittills.
Helsingfors Barockorkester, denna gång bestående av sex musiker, anförda av cembalisten Aapo Häkkinen, hör till den absoluta toppen av tolkare av barockmusik, som glädjande nog har stark medvind ute i världen.
Man presenterade två tonsättare, G.P. Telemann (1681-1767) och J.S. Bach (1685-1750), bägge med diger opusförteckning. Inte minst hos den förra påträffar man humorn i musiken. Och visst njöt vi av den välframförda musiken!
Telemans ”Ouverture burlesque” består av åtta korta satser, vilka framfördes helt superbt av de sex musikerna. Samspelet är oklanderligt och exaktheten fullständig. Även de minsta detaljerna framhävs, må det sedan gälla frasering, nyansering eller agogik; allt sitter på plats.
Bachs ”Cembalokonsert i D” är ofta spelad skön musik. Helsingfors Barockorkesters version, med Aapo Häkkinen i huvudrollen, var av nästa märke (…) hur sagoligt vackert utformades inte dialogen mellan cembalo och cello i den andra satsen. En fullträff av cellisten Heidi Peltoniemi.
J.S. Bachs solokantat för sopran, ”Jauchzet Gott in allen Landen”, är komponerad omkring 1730. Den första satsen är en sprudlande uppmaning till lovsång, som understryks av den virtuosa trumpetstämman. Att få uppleva en trumpetist som spelar på barocktrumpet är ej allom förunnat. Nicholas Emmersons pregnanta spel i den första och sista satsen var en sann njutning.
Kajsa Dahlbäck stod för en fantastisk tolkning av den krävande uppgiften. Framförandet blev en stund jag sent kommer att glömma.

Per-Håkan Jansson, Vasabladet, 1.8.2017


Kraus, Mozart, Beethoven
Sophie Karthäuser, sopraano
Helsingin Barokkiorkesteri
joht. René Jacobs
Musiikkitalo, 9.5.2017
Ingolstadt Konzertverein, 19.5.2017

Sopranen Sophie Karthäuser härstammar från byn Bellevaux-Ligneuville nära det lilla tyskspråkiga området i Belgien och hör i detta nu till de mest firade Mozartsopranerna i världen. Hon debuterade på La Monnaie i Bryssel år 2005 i Trollflöjten, inte som Nattens drottning utan Pamina. Men tidningen Le Monde utnämnde henne till Kvällens drottning.
Hon är som skapt för Mozartroller med sin exakta figurteknik, sin nästan aggressivt engagerade text och stämmans härliga lyster ända upp i höjden. Hon har helt enkelt inga svårigheter och lyckas också sjunga lågt med kraft. Mozart gjorde ofta avsiktligt sina fristående arior svåra för någon speciellt virtuos. Med Karthäusers sköna linjer, musikaliska precision och starka inlevelse blev konsertens Mozartarior en upplevelse.
Efter pausen sjöng Karthäuser ytterligare Beethovens Ah perfido skriven för samma sopran (Josepha Duschek) som även Mozart skrivit flera arior för. Här visade hon hur tufft hennes utspel kan vara trots att hon ändå naturligtvis är lyrisk sopran.
Dirigenten René Jacobs är definitivt mest känd för sina fängslande tolkningar av barockmusik och Mozart. Avslutningsnumret, Beethovens första symfoni, var förmodligen hans första utflykt i Beethovenrepertoaren. Visserligen vandrar denna symfoni nog ännu längs Haydns och Mozarts bekanta stigar, men vandraren är en annan. Jacobs tolkning är inte så extrem som han kan vara i Mozart men ändå litet annorlunda. Han skapar härlig balans mellan pondus och lätthet. Andra satsen är snärtigt accentuerad, tredje satsen sprakande och finalen full av spelglädje. Och där finns ju också melodistumpar som senare dyker upp i Fidelio.
Få se om René Jacobs kommer att styra in sin karriär i denna riktning. Med några nya ansikten i leden spelade HeBo härligt under hans ledning. Och inför turnén ville de också pröva ett extranummer: Nehmt meinen Dank KV 383 skrivet för Mozarts tidiga flamma och blivande svägerska Aloysia Weber. Allt tyder på framgång under turnén.
Kvällen började med en svit ur Joseph Martin Kraus opera Dido och Aeneas, som var avsedd för invigningen av Gustav III:s nya operahus på Gustav Adolfs torg, ett hus som dessvärre revs 110 år senare. Varken sviten eller den överlånga operan med text av Kellgren har tidigare spelats i vårt land. Kanske dirigenten René Jacobs inte heller dirigerat så mycket Kraus, fastän denne ”svenske Mozart” på sin tid spelades något oftare på kontinenten än i hans nya hemland. Svitens urval ur operan var melodiskt smekande och rytmiskt levande med roliga ljudhärmande effecter av vind och åska, på slutet.

Jan Granberg, Hufvudstadsbladet, 10.5.2017

Konsertin alkupuoliskolla kuultiin kolme Mozartin konserttiaaria, joissa kaikissa oli traaginen viritys: kostonhalua, kuolemankaipuuta ja kauheita kärsimyksiä.
Erityistä huomiota Sophie Karthäuser ja René Jacobs kiinnittivät barokkihenkisten aarioiden pitkiin resitatiiveihin. Yksikään tuskainen barokkitunne, affekti, ei jäänyt solistilta ja orkesterilta nappaamatta. Tunnemyrskyn riepottelua solisti ilmaisi myös ilmeillään.
Karthäuseria kuvaillaan synnynnäiseksi mozartiaaniksi. Hänellä on kevyen kirkkaasti säihkyvä, suloinen lyyrinen sopraano, josta puhkesi jatkuvasti uusia vivahteita.
Aarioiden ydintunne tiivistyi resitatiivikuohunnan jälkeen alistuneen kauniisti laulaviin melodialinjoihin.
Rakkaudessa pettyneen kärsimys kohosi suurelle dramaattiselle tasolle Beethovenin Ah! Perfido -konserttiaariassa.
Konsertti alkoi Kustaa III:n saksalaissyntyisen hovisäveltäjän Joseph Martin Krausin Dido och Aeneas -oopperan sarjalla. Se on viihdyttävää, Gluck-henkistä musiikkia, täynnä luonnonelementtien ääniä ja tunnelatauksia. Vaikutuksen teki hurja loppumyrsky, jossa käytettiin vanhoja teatteriefektejä: tuulikonetta ja ukkosenjyrinää synnyttävää metallilevyä.
Päätösnumero, Beethovenin ensimmäinen sinfonia sujui leikkisästi ja seikkailunhaluisesti. Oli erityisen hauskaa seurata jousien ja kuin suureksi perheeksi sulautuneen puhaltimiston välisiä vuoropuheluita.

Hannu-Ilari Lampila, Helsingin Sanomat, 11.5.2017

Das Orchester wütete, Sophie Karthäuser tobte: ”Ah! Perfido, spergiuro, barbaro traditor” – Ach! Du treuloser, wortbrüchiger, barbarischer Verräter, schmetterte sie in den Saal. Ihr Timbre war dabei von unvergleichlicher Anmut, das Stimmmaterial strahlendes vokales Edelmetall. Kaum zu glauben: So hinreißend schön können Katastrophen sein – zumindest, wenn Sophie Karthäuser singt.
Die Sopranistin gastierte zum Abschluss der Jubiläumssaison 100 Jahre Konzertverein Ingolstadt im Theaterfestsaal. Begleitet wurde Ludwig van Beethovens Konzertarie von einem der erfolgreichsten Pioniere der historischen Aufführungspraxis, dem Belgier René Jacobs am Dirigentenpult des Helsinki Baroque Orchestra. Eine bessere Besetzung für das Festkonzert lässt sich wahrscheinlich kaum finden für diese Arie. Karthäuser macht regelmäßig Furore als Interpretin barocker oder klassischer Sopranpartien.
In Ingolstadt erregte sie sich, bis ihr der Schweiß von der Stirn lief. Zorn, Angst, fast schon tränenerstickte Schluchzer, schmerzverzerrte Ausbrüche – all diese Affekte hält diese Musik bereit, und Sophie Karthäuser stilisierte sie mit größter Perfektion, ihre Stimme war in jeder Lage sicher, änderte niemals die Klangfarbe, jedes Vibrato war gekonnt eingesetzt. Am Ende strömte ihr Sopran mit einer Urgewalt über die Köpfe der Zuhörer hinweg, als wollte sie mit Tönen töten. Um die ewigen Qualen und Freuden der Verliebtheit ging es zuvor bereits in den drei Konzertarien von Mozart KV 486a, 587 und 528, und auch hier sang Karthäuser bewunderungswürdig, schön und abgründig, erschütternd und gekonnt. Was für eine Sängerin!
Dabei assistierte ihr das auf Originalinstrumenten musizierende Orchester mit höchstem Einfühlungsvermögen, jede seelische Regung sensibel mitverfolgend. Star des Abends war diesmal ganz gewiss nicht nur die wunderbare Mozart-Sängerin Karthäuser, sondern auch das Orchester und natürlich René Jacobs, der in den vergangenen Jahren mit seinen Einspielungen von Mozart-Opern geradezu stilbildend wirkte.
Die auch von den Originalklang-Apologeten immer ein wenig vernachlässigte Sinfonie wirkte unter seinen Händen plötzlich taufrisch, wie eine unerhörte Entdeckungsreise. Viel Gewicht hatte bereits die Orchestersitzordnung. Jacobs konzentrierte die Bläser auf die rechte Seite und ließ sie den Streichern zuspielen, was einen verblüffenden Stereoeffekt ergab. Über weite Bereiche des Frühwerks hörte man keine Mischinstrumentation, sondern eine Art Registerklang (fast wie bei Bruckner), in dem sich Bläser und Streicher gegenseitig die Motive zuwarfen.
Und: Jacobs setzte tatsächlich mit aller Konsequenz die (immer wieder als unspielbar bezeichneten) Metronom-Angaben Beethovens durch. Mit überraschender Wirkung: Die schnellen Sätze rauschten fast italienisch rossinihaft daher. Den zweiten Satz konnte man mit dem besten Willen nicht mehr als langsam bezeichnen. Und das Finale entwickelte einen kecken Humor. Vor allem aber machten die Helsinkier Musiker ihre Sache hervorragend, selbst die höllisch schnellen Sechzehntel-Läufe im Stakkato kamen wie geölt daher. Beethoven mit Vollgas, man wünschte sich, noch viel mehr davon von René Jacobs zu hören.

Jesko Schulze-Reimpell, Donaukurier, 21.5.2017

Das Jubiläumsprogramm „100 Jahre Konzertverein Ingolstadt“ bot ohne Zweifel spektakuläre Ereignisse, mit Solisten und Ensembles der absoluten Weltspitze.
Den krönenden Abschluss dieser sicherlich auf Jahre hinweg einzigartigen Konzertsaison machte wohl eines der besten Ensembles für Musik, gemäß historisch informierter Aufführungspraxis: das Helsinki Baroque Orchestra unter der Leitung des Spezialisten für „Originalklangmusik“ und langjährigen Intendanten der Innsbrucker Festwochen, René Jacobs sowie die überaus versierte Mozart-Interpretin, Sophie Karthäuser (Sopran). Gleich zum Auftakt verdeutlichte das Helsinki Baroque Orchestra bei einer makellosen Intonation der „Suite“ aus der Oper „Dido und Aeneas“ von Joseph Martin Kraus, wie affektvoll und facettenreich „Alte Musik“ klingen kann. Gerade in diesem Werk wimmelt es von herrlichen Kantilenen, Ausdrucksfinessen, Klang-Schönheiten, und dynamisch erlesen in Szene gesetzter Mehrstimmigkeit, die auch bei Beethovens bekannter Sinfonie Nr. 1 in C-Dur – am Ende des atemberaubenden Konzertes deutlich wurde.
René Jacobs, der sich in der Vergangenheit mit mehr als 260 Aufnahmen, einer regen Tätigkeit (Sänger, Dirigent, Wissenschaftler und Lehrer) als eine der bedeutendsten Persönlichkeiten in der Musik des Barock und der Klassik profilieren konnte, ließ den so engagiert agierenden Musikern aus Finnland, zart und innig geführt, einen bemerkenswert großen Freiraum, der sich positiv auf die Tonstruktur und das lebendige Musizieren auswirkte. Zudem sorgte er stets glanzvoll für die im Barock so wichtigen dynamischen Nuancen.
Viele Jahre schon arbeitet Sophie Karthäuser mit René Jacobs zusammen. Die belgische Sopranistin ist an den herausragenden Musikzentren der Welt bestens bekannt und vor allem im Opernfach oder auch bei Lied-Rezitals überaus gefragt. Besonders bei Mozart scheint sie ganz im Element zu sein. Die von ihr dargebotenen Konzertarien, „Basta, vincesti“, „Alma grande e nobil core“ sowie „Bella mia flamma, addio“, die sich zwischen Trost und Hingabe bewegen, waren somit voll von zärtlicher, gleichermaßen dramatischer Hingabe an eine Musik, die Herz und Seele des spürbar beeindruckten Publikums in einzigartiger Manier erfüllen konnte.

Johannes Seifert, Augsburger Allgemeine, 22.5.2017


Monteverdi, Couperin, Bach, Haydn
Anna Bonitatibus, mezzosopraano
Helsingin Barokkiorkesteri
joht. Erich Höbarth, viulu
Musiikkitalo, 12.2.2017

Helsingin Barokkiorkesteri ja sen soittoa johtanut viulisti Erich Höbarth olivat elementissään.
J. S. Bachin viidennessä Brandenburgilaiskonsertossa Höbarth ja huilisti Pauliina Fred loistivat varsinkin toisen osan tunteikkaissa aiheissa, ja sooloryhmän kolmas jäsen, cembalisti Aapo Häkkinen ensimmäisen osan kadenssissa.
François Couperinin La Françoise -orkesterisarjassa Höbarthin viulusta katkesi kieli, mutta onneksi se tapahtui Sarabande-osan viimeisillä sävelillä. Näin siitä aiheutui vain tavanomaista pidempi tauko osien välille nopean kielenvaihdon ajaksi.
Helsingin Barokkiorkesterin solistina lauloi loistava italialainen mezzosopraano Anna Bonitatibus. Claudio Monteverdin Lettera amorosa -madrigaalissa resitoivaan yleisilmeeseen sekoittui tunteen paloa, kun Bonitatibus eläytyi rakkauskirjeen lukijaksi.
Vielä vahvempia hyökyjä oli Joseph Haydnin Arianna a Naxos -kantaatissa, jossa Theseuksen hylkäämä Ariadne käy läpi tunnemyrskyjään Naxoksen saarella. Bonitatibuksen puhtaassa ja ilmaisuvoimaisessa laulussa eri keinovarat palvelivat vaivatta tunneilmaisua.

Samuli Tiikkaja, Helsingin Sanomat 14.2.2017

Kärleksbrev från tidig barock

Inom ramen för vårens konsertserie introducerade Helsingfors Barockorkester för första gången i vårt land den italienska stjärnan Anna Bonitatibus. Konserthelheten var ingalunda uppbyggd bara kring henne utan bjöd även en snyggt varierande blandning av tidig musik.
Dirigerande violinisten Erich Höbarth inledde kvällen med Bachs Brandenburgkonsert nr 5, som fick en tilltalande, smidig och nästan mjuk tolkning. Visst fanns det energi och snärtig drive i framtoningen men egentligen inget excessivt tempo som man ofta hör periodorkestrar frossa i. Början lät festlig men inte pompös. Andra satsen med travers, violin och cembalo bjöd på delikat musicerande och därefter kunde man speciellt beundra Aapo Häkkinens långa cembalosolo.
Så kom Monteverdis Lettera amorosa, som gett konserten sitt namn. Det är fråga om ett kärleksbrev skrivet av en otålig brudgum till sin tillkommande. Numera brukar man låta numret framföras av mottagaren, vilket ger texten mera spänning. Mezzosopranen Anna Bonitatibus vandrade in med noterna (eller kärleksbrevet) i handen. Monteverdis musik följer det skrivna ordet i fritt tempo. Hon tolkade med underbar spontanitet, känsla och en utsökt klang som verkligen kom till sin rätt då ackompanimanget bara bestod av Aapo Häkkinen ensam vid cembalon.

Jublande publik
Efter pausen framförde orkestern under Erich Höbarths diskreta, naturliga ledning La Françoise av François Couperin, ett stycke som inte hänvisar till kompositörens förnamn utan till den franska delen av livsverket Les Nations, med vilket han strävade efter att förena de stora europeiska musikkulturerna. Hur fransosiskt stycket än var, så lät det ibland i mina öron ganska italienskinspirerat. Mitt i allt var olyckan framme och en sträng brast på Höbarths violin. Men det fixade han snabbt.
Till slut kom Joseph Haydns Arianna a Naxos med text av ”ärkelibrettisten” Pietro Metastasio. Kantaten består av två recitativ och två arior och är otroligt fängslande trots att så gott som ingenting händer i den. Hon bara väntar på sin Theseus och förbannar gudarna. Musiken är möjligen ursprungligen skriven för föreståndarinnan för ett hospital för föräldralösa barn i Venedig och därför är den egentligen inte alls så svår.
Det viktiga är hur man gör kantaten och en bättre interpret än Anna Bonitatibus med sin levande textfrasering, sina utsökta dynamiska nyanser och sin väldiga inlevelse är svårt att tänka sig. Hennes klang är vacker i hela registret och i synnerhet i slutet av kantaten imponerande hon verkligen med sitt temperament. Är det inte lustigt att tänka sig att denna samma musik vid uruppförandet framfördes av en manlig kastratsopran?
Anna Bonitatibus belönade den jublande publiken med ett roligt litet extranummer av Monteverdi.

Jan Granberg, Hufvudstadsbladet, 15.2.2017


Arvostelut 2016

Bach, Vivaldi
Helsingin Barokkiorkesteri
joht. Dmitry Sinkovsky, viulu ja kontratenori
Musiikkitalo, 31.12.2016

Dansant barock och sydösterbottniska polskor

Helsingfors Barockorkester har under hösten turnerat flitigt i Asien: Sydkorea, Japan och, 21–25 december, i Kina. När man nu vid den första av två slutsålda nyårskonserter i Musikhuset upprepade Kinaprogrammet borde det med andra ord sitta som gjutet.
Vilket det givetvis även gjorde. Det handlar, som bekant, om en sällsynt samspelt ensemble och ryske experten på tidig musik, violinisten och kontratenoren Dmitry Sinkovsky verkade därtill ha hittat en optimalt fungerande våglängd med sina musiker.
Om någon tyckte att, exempelvis, Bachs orkestersvit i D-dur – den med den inte helt obekanta Airen – lät annorlunda än med Karajan & co. på skiva, var det alltså meningen och när Sinkovsky och hans gäng dessutom förverkligade stycket i den förmodade originalversionen, utan pukor och trumpeter, blev helhetsintrycket lika intimt som fräscht.

Tuffa rockriff
Att Vivaldi var den tuffaste senbarocka tonsättaren är ingen nyhet och när han nu spelades tuffare än vanligt var det bara att låta sig förföras. Violinkonserten f-moll RV 297, mera känd som Vintern ur Årstiderna, gjordes med avantgardistiska klangeffekter och extrema tempoförskjutningar litet à la Pekka Kuusisto, medan det i violinkonserten D-dur RV 208, Grosso Mogul, stundtals var rena rockriff som gällde.
Vems idé det än var att kontrastera Bach och Vivaldi med sydösterbottniska polskor från början av 1800-talet visade den sig vara lika självklar som genial. Den förenande länken är självfallet det dansanta och improvisatoriska elementet och när det folkmusikaliska idiomet, av allt att döma, visade sig vara ett naturligt språk för flera av Hebo-musikerna fungerade upplägget som en dröm.

Mats Liljeroos, Hufvudstadsbladet, 1.1.2017


W. F. E. Bach: Kolumbus, J. S. Bach: Jouluoratorio
Helena Juntunen, sopraano
Erica Back, altto
Nico van der Meel, tenori
Jonathan Sells, basso
Collegium Musicale
Helsingin Barokkiorkesteri
joht. Aapo Häkkinen
Vanha kirkko, 17.12.2016

Bachin Jouluoratorio tanssi riemukkaasti Helsingin Barokkiorkesterin käsissä

Aapo Häkkisen johtama Helsingin Barokkiorkesteri sai J.S. Bachin Jouluoratorion kolme ensimmäistä kantaattia kaikumaan vuoroin riemukkaina, vuoroin rauhoittavina.
Ajan hovitansseista menuetin nopsempi versio, passepied, nostatti tunnelman kattoon 1. ja 3. kantaatin avauskuoroissa. Oikein hämmästyi riehakasta tanssillisuutta!
Toisen kantaatin avaussinfonian olisi halunnut kestävän loputtomiin, kun lempeästi keinuvaa sicilianoa ryydittivät ihanan rustiikisti kaksi oboe d’amorea ja kaksi oboe da cacciaa.
Mainiota orkesteria täydensi virolainen Collegium Musicale -kuoro, jonka osaamista lisäsi luonnollinen äänenkäyttö, mikä ei aina toteudu kotimaisissa vastineissamme.
Konsertin harvinaisuus oli isä-Bachin pojanpojan, Wilhelm Friedrich Ernst Bachin (1759–1845) jo klassista tyyliä edustava kantaatti Kolumbus eli Amerikan löytäminen.
Siinä nimihenkilön tunteikkaita mietiskelyjä vastassa on kapinoiva miehistö, kunnes ”maata!”-kuoro päättää kiihkeän matkan onnekkaasti.

Veijo Murtomäki, Helsingin Sanomat, 19.12.2016


Kraus, Schubert
Werner Güra, tenori
Helsingin Barokkiorkesteri
joht. Aapo Häkkinen
Musiikkitalo, 10.5.2016

Schubertin unohdetut oopperat tekivät paluun

Saksalainen tenori Werner Güra lauloi Helsingin Barokkiorkesterin konsertissa kolme Schubertin ooppera-aariaa ja yhden oratorioaarian. Güralla on ihanteellisen kaunis saksalaistyyppinen tenori, valoisa, pyöreän kiinteä ja notkean linjakas. Adrast ja Alfonso ja Estrella -oopperoiden aariat soivat hymyilevän idyllisinä. Aapo Häkkisen johtamasta orkesterista nousi pastoraalisia lämpöaaltoja. Lazarus-oratorion aaria toi mukaan hieman dramaattista vaihtelua.
Konsertin sinfoniat olivat tervetullut kontrasti hempeän herttaisille laulunumeroille. Aluksi kuultiin saksalaisen, Tukholmassa toimineen Joseph Martin Krausin (1756–92) c-molli-sinfonia. Häkkisen johdolla se kuohui eteenpäin tummana tunnemyrskynä, jatkuvasti nousten ja laskien. (…) C-molli on sävellajina myös Schubertin neljännessä sinfoniassa, jossa Schubert yritti seurata Beethovenin esimerkkiä. Traaginen kohtalontunne purkautui valloittavan värikkäässä ja elävässä monta kertaa, joskaan ei titaaniseen suuruuteen yltyen. Kun Schubertin melodioiden lumoava laulu ja musikanttinen leikkimieli saivat puheenvuoron, tragiikka muuttui elämäniloksi – ainakin hetkeksi.
Kristiina Helinin kehittelemät visuaaliset symbolit lisäsivät sinfonioihin hienovaraisen mystistä vertauskuvallisuutta.

Hannu-Ilari Lampila, Helsingin Sanomat, 12.5.2016

Med huvudsakligen Schubert (1797–1828) på programmet tog Helsingfors Barockorkester ett långt steg in på klassicismens och till och med den tidiga romantikens domäner i tisdags. Hur skall det här uppfattas? Skiljde sig orkestern ur mängden av orkestrar som kan framföra samma tragiska c-mollsymfoni galant under en vanlig vecka? Troligtvis. Att orkestern spelar med periodinstrument är en detalj i sammanhanget. Betydligt viktigare är att lyssna till intensiteten och ta åt sig av energin som musikerna utstrålar! Och den som tror att Hebo inte skulle ha tillfört något visavi repertoaren, misstar sig.
Visst var det rena lyxen att få höra en tenor som Werner Güra i den här repertoaren, hur han lekande lätt klättrade upp i det höga registret, till exempel i Wenn ich dich Holde sehe. I Ein schlafend Kind om det sovande barnet gav Güra ett närmast pastoralt intryck. Kvaliteten var så beundransvärd att man gärna hade hört mera av honom.
Symfonierna påminde om att c-moll för Kraus och Schubert var en precis lika ödesmättad tonart som för Mozart och Beethoven. Kraussymfonin inleddes i den dystraste och mest tårdrypande av mollstämningar för att utmynna i en enormt kraftig dramatisk storm. På samma sätt är spänningen och tragiken ständigt närvarande i Schubertsymfonin – men kanske som intensivast i början av finalen, där musikerna lockar lyssnaren in i den melodiska trollskogen. Dirigenten Aapo Häkkinen föreföll lika uppriktig och sann i sitt musicerande som alltid, och lyckades ta fram de bästa sidorna ur sin orkester.

Wilhelm Kvist, Hufvudstadsbladet, 11.5.2016


Kraus, Schubert
Monica Groop, mezzosopraano
Helsingin Barokkiorkesteri
joht. Aapo Häkkinen
Schwetzinger Festspiele, 9.5.2016

Unter der Leitung des Cembalisten Aapo Häkkinen legte das Orchester eine liebevoll ausgefeilte Wiedergabe der c-Moll-Sinfonie [von Kraus] vor. In zartem, transparentem Spiel unterstrich das kleine Orchester den elegischen Ausdruck der Sätze. Monica Groop zeichnete mit ihrem differenziert geführten Mezzosopran nach, wie geschickt Kraus in den drei ausgewählten Konzertarien die im Text geschilderten Gefühle in Musik verwandelt hat. Der Abend hatte aber noch das Werk eines weiterem früh verstorbenen Genies im Programm: die vierte Sinfonie von Franz Schubert. Dass das stilgetreu musizierende Helsinki Baroque Orchestra im Klang nicht so glatt poliert ist wie große internationale Klangkörper, sorgte für eine authentische Atmosphäre. Die Musiker verliehen den Ecksätzen dramatischen Ausdruck, vor allem der Finalsatz erhielt eine mitreißende innere Spannung. Sehr gelungen war der Kontrast zwischen Menuett und idyllischen Trio.

Nike Luber, Rhein-Neckar-Zeitung, 18.5.2016


Bach: Johannes-passio
Thora Einarsdottir, sopraano
Melis Jaatinen, altto
Markus Francke, tenori
Cornelius Uhle, basso
Key Ensemble
Helsingin Barokkiorkesteri
joht. Aapo Häkkinen
Johanneksenkirkko, 20.3.2016

Aapo Häkkinen och Helsingfors Barockorkester valde ett framföre den första [version] från år 1724 och mycket talar för att valet var kolkt. (…) Med utmärkta solister och fina Key Ensemble stod Hebo för ett intensivt och innerligt framförende. Orkesterns stil och känslighet är idealiska för denna musik och epok-instrumentens klangen är utsökt. Speciellt läckre var många enskilda solon i orkestern. Häkkinens lunga flyt och intensiva puls får stora saker till stånd med små medel. Påskens händelser får en överraskande stark, dramatisk framtoning trots att helheten i Johannespassionen huvudsakligen är lågmäld. Och många av ariorna är verkligen gripande.

Jan Granberg, Hufvudstadsbladet, 22.3.2016


Arvostelut 2015

Fado Barroco
Ana Quintans, sopraano

Ricardo Ribeiro, fadista
Miguel Amaral ja Marco Oliveira, cavaquinho ja kitarat
Helsingin Barokkiorkesteri
joht. Marcos Magalhães
Musiikkitalo, 31.12.2015

Helsingin Barokkiorkesterin uudenvuodenkonsertti oli portugalilaisen musiikin aarreaitta. Kapellimestari Marcos Magalhães oli rakentanut taidemusiikkia ja fadoa yhdistävän, häkellyttävän monipuolisen ohjelman. (…) Konsertin varhaisin kappale oli uskonnollinen laulu 1200-luvulta, Cantiga de Santa Maria. Se valloitti riemukkaalla ja tanssillisella juhlatunnelmallaan. Orkesterin naisilla oli ilo yhtyä kertosäkeessä lauluun. (…) Kun oopperalaulaja Ana Quintans lauloi Amalia Rodriguézille sävelletyn Com que voz -fadon, murhe ja rakkaudenkaipuu olivat säteilevän kirkkaita. Kuulu fado-laulaja Ricardo Ribeiro tuntui puolestaan kuuntelevan savuisella ja säröisellä äänellään hämäryyden keskellä sisintään ja sen varjoja, usein tukahtuneesti, joskus kiihtyen, sanoja niellen. Kummatkin olivat erittäin vaikuttavia.

Hannu-Ilari Lampila, Helsingin Sanomat, 3.1.2016

Ifall någon händelsevis inte insett det är fado och barock en utmärkt välfungerande kombination. (…) Fräscht, fyndigt och fängslande som bara den och med en orubbligt hög musikalisk nivå, oavsett stilar och århundraden. (…) Man kunde lyfta fram nästan vad som hälst ur det rikhaltiga program, men speciellt fäste jag mig vid Carlos Seixas (1704-1742), vars Sinfonia in F och cembalokonsert på ett frapperande sätt förebådade Carl Philipp Emmanuel Bachs galanta stil. (…) Och fadon sedan; ja den var ju av allra bästa intensiva och melankoliska märke med den kanske populäraste av dagens yngre sångare, suveränt expressive men tillika chosefrie Ricardo Ribeiro i fokus. Fantastiskt skönt klingande sopranen Ana Quintans charmade åter publiken i bland annat nämnda Almeida-alster (…) Musikhusets stora sal var fullspikad vid nyårsaftonens konsert och samma ar att vänta vid nyårsdagens repris.

Mats Liljeroos, Hufvudstadsbladet, 3.1.2016 


Monteverdi: L’incoronazione di Poppea
joht. Aapo Häkkinen
Kansallisooppera, 25.9.-3.10.2015

The element of the operatic repertory least well represented at the Finnish National Opera is Baroque opera. However, this gap has been satisfactorily filled from time to time by guest performances, such as the recent production, by the Finnish Chamber Opera, of Monteverdi’s L’incoronazione di Poppea. The matinee (…) was almost sold out, so there would seem to be an appreciative audience here for more than the standard Romantic operas.
The production had a firm foundation to work from in its collaboration with the highly accomplished Helsinki Baroque Orchestra. The conductor Aapo Häkkinen led this excellent ensemble, realizing the finest subtleties of Monteverdi’s score.
Vocally the performance was certainly enjoyable. Monica Groop was impressive as an imperious Ottavia, formidable when blackmailing Ottone into attempting to kill Poppea, touching when forced into exile. Helena Juntunen as Poppea gave a very good performance as the uninhibitedly sensuous object of passionate love (…) And yet Kajsa Dahlbäck almost outdid Juntunen with her deeply felt portrayal of Drusilla; her scenes were some of the most charming of the entire performance.

Henry Bacon, Opera, 1/2016


Purcell, Bach, Händel
Valer Sabadus, kontratenori
Helsingin Barokkiorkesteri
joht. Skip Sempé
Musiikkitalo, 15.11.2015

HeBon erinomaiset muusikot hallitsevat barokkimusiikin fraseeraukset, artikulaatiot ja rytmit niin luontevasti ja taitavasti, että elävää musisointia syntyi konsertissa aina, oli heidän edessään sitten johtaja tai ei. Tuolillaan istuen Sempé nautiskeli yhdessä aariassa myös romanialaisen kontratenorin Valer Sabadusin lumoavan kauniista laulusta.

Hannu-Ilari Lampila, Helsingin Sanomat, 16.11.2015


Bach
Kajsa Dahlbäck, sopraano
Helsingin Barokkiorkesteri
joht. Aapo Häkkinen
Vaasa Baroque 23.10.2015

Kajsa Dahlbäck och Helsingfors Barockorkester bjöd på den mest givande kvällen på länge. (…) Ledaren, cembalisten Aapo Häkkinen ledde gruppen helt diskret, vilket vittnade om ett grundmurat samarbete och rationell disciplin inom gruppen. (…) Himmelskt vacker musik!

Per-Håkan Jansson, Vasabladet 25.10.2015


Musica Baltica
Helsingin Barokkiorkesteri
Neuburger Barockkonzerte, 8.10.2015

Nicht zu kämpfen hatten diese sieben Musiker des Helsinki Baroque Orchestra: Weder mit Taste, Bogen, noch Saite – voller Passion, Hingabe und unbeschwerter Spielfreude traten sie auf und verliehen der Musik beschwingte Flügel. Par excellence musizierten sie auf ihrem Instrumentarium, Kompositionen klangen auf, die sich in der grandiosen ”Düben-Sammlung” aus Uppsala finden (…)
Gewiss, es war ein Aufbruch ins Barocke Zeitalter, aber das Ensemble nahm förmlich Anlauf, sodass seine Interpretationen innovative Sprengkraft bargen, die voller Überraschungen stecken. Diese Musik schien aus der Zeit zu fallen, als ginge das Septett zurück in der Zukunft.
Voller physischer Präsenz, spiritueller Durchdringung und emotionaler Feinzeichnung appelierte hier das Barockensemble ans Tanzbein: Dieser Schwung, dieses Feuer traf der Zeitgeist überschwängliche Freude im Kontrast zur reflexiven Paduan oder Sarabande.

Ulrich Ostermeier, Augsburger Allgemeine, 10.10.2015


Monteverdi: Poppean kruunaus
joht. Aapo Häkkinen
Kansallisooppera, 25.9.-3.10.2015

Esityksen voimakeskus oli Aapo Häkkisen johtama Helsingin Barokkiorkesteri. Laajan soittimiston taitavan värikäs ja monipuolinen käyttö piti yllä jatkuvuutta sekä tarjosi yhtä repäiseviä tanssirytmejä kuin kiinnostavia ja raikkaita soitinyhdistelmiä.

Veijo Murtomäki, Helsingin Sanomat, 27.9.2015

Hela förestellningens ryggred är givetvis Helsingfors Barockorkester med sin spännande uppsättning gamla instrument och Aapo Häkkinens härligt nyanserade grepp.

Jan Granberg, Hufvudstadsbladet, 26.9.2915

Aapo Häkkisen johtama Helsingin Barokkiorkesteri vyörytti riehakkaan monipuolisen musiikin esiin mukaansatempaavan värikylläisesti. — resitatiivisäestysten muhkeudessa ja kekseliäisyydessä HeBo oli lyömätön.

Auli Särkiö, Rondo Classic, 26.9.2015


Händel, Mozart
Julia Lezhneva, sopraano
Helsingin Barokkiorkesteri
joht. Aapo Häkkinen
Dresdner Musikfestspiele, 15.5.2015

Julia Lezhnevas Auftritt am Freitag in der Frauenkirche, begleited vom Helsinki Baroque Orchestra, erwies sich als ein Glanzlicht der Festspiele… Bei Mozarts G-Dur-Sinfonie zeigten sich die Finnen in ihrem Element. Sie ließen dieses Kleinod der frühklassik funkeln, dass es eine ungetrübte Freude war. Doch trat die instrumentale Kunst in den Hintergrund, wenn Prinzessin Julia zu singen anhub… Julia Lezhneva nuancierte hier am Rande des Höbaren, sie tat, was Nachtigallen täten, wenn sie flüstern könnten. Was für ein Abend!

Jens-Uwe Sommerschuh, Sächsiche Zeitung, 18.5.2015


UTOPIA – matka myyttien Italiassa
Landini, da Milano, Monteverdi
Yukie Sato, sopraano
Giovanni Cantarini, tenori
Ensemble La Morra
Helsingin Barokkiorkesteri
joht. Corina Marti, nokkahuilu ja clavisimbalum
Helsingin Vanha kirkko, 10.5.2015

Esittäjät saivat vereslihaiset rakkauslaulut leijumaan tilassa arabeskimaisesti kiertyilevinä savukiehkuroina, ilmavina ja ylimaallisina. (…) Perinteinen periodirempseys sai lisäpotkua varhaisemman musiikin yhtyeille tyypillisestä luovasta vapaamuotoisuudesta. Corina Marti säteili hyväntuulisuutta, joka yhdisti räjähtävän virtuoottisuuden ja rennon hilpeyden.

Auli Särkiö, www.rondoclassic.fi, 11.5.2015

Hela konserten kunde beskrivas som en två timar long intim meditation där den rika variationen bidrog till det välgörande intrycket. (…) Framför allt reagerade jag på Martis suveräna fraseringar och det inspirerade musicerandet som smittade av sig på musikerna i bägge ensemblerna.

Wilhelm Kvist, Hufvudstadsbladet, 11.5.2015 

Nykypäivän volyymiähkyn vaihtoehtona oli tervehdyttävää kuunnella luomukimara italialaisittain kevätviritteistä musiikkia, jossa luonto kukoistaa ja lempi leiskuu vertauskuvien voimin. (…) Francesco Landinin ja 1300-luvun muiden firenzeläissäveltäjien madrigaalit, ballatat ja cacciat välittyivät raikkaina ja jännittävina lauluteoksina.

Veijo Murtomäki, Helsingin Sanomat, 12.5.2015


Händel, Mozart
Julia Lezhneva, sopraano
Dmitry Sinkovsky, viulu
Helsingin Barokkiorkesteri
joht. Aapo Häkkinen

Kurhaus Bad Hamm, 21.1.2015
Herkulessaal, Residenz München, 23.1.2015
Kursaal, Merano, 25.1.2015

Jo avausteos, Händelin Ouverture F-duurissa HWV 342 asetti riman korkealle: orkesteri saavutti plastisen, läpikuultavan soinnin täynnä lämpöä, tilaa elävälle nyansoinnille ja artikulaatiolle. — Lezhneva, Sinkovsky ja orkesteri taiteellisen johtajansa, cembalisti Aapo Häkkisen kanssa loivat soinnin, jossa suurin mahdollinen täsmällisyys yhdistyi intensiiviseen eläväisyyteen. Näin saimme kuulla musiikkia, joka samaan aikaan välitti historiallista autenttisuutta ja oli vahvasti läsnä tässä ja nyt.

Bianca Stücker, Westfälischer Anzeiger, 23.1.2015

Helsingin Barokkiorkesteri on kaikenkaikkiaan ihanteellinen: raikas, täsmällinen ja teknisesti kypsä. Bravo-huudoin palkittu konsertti huipentui neljään encoreen, yhä vapautuneempaan musisointiin ja nautintoon.

Adrian Prechtel, Abendzeitung, 25.1.2015

Kehkeytyi villi taistelu orkesterin ja sopraanon välillä, yhä yltyen Esilenan Ariassa, jonka virtuoosisessa osiossa lauluääni otti mittaa viulusta ja oboesta. — Lezhnevaa, Sinkovskya ja Helsingin Barokkiorkesteria juhlittiin seisten aplodeeraten.

Heinrich Schwazer, Tageszeitung, 26.1.2015

Nach dem zweiten, wunderbar leise und verhalten strömenden Händel-”Encore”, dem noch weitere folgen sollten, gab es Ovationen und ”Brava”-Rufe im Herkulessaal für eine großartige junge Sopranistin, die in München debütierte, der aber schon der Ruf einer außergewöhnlichen Sängerin vorausgeeilt war: Julia Lezhneva. Mit Arien aus selten gespielten Opern und Oratorien Georg Friedrich Händels, dazu dessen ”Salve Regina” und Mozarts ”Exsultate, jubilate” hatte sie einen ganzen Abend lang an der Seite des exzellenten Helsinki Baroque Orchestra unter Leitung von Aapo Häkkinen begeistert.

Klaus Kalchschmid, Süddeutsche Zeitung, 25.1.2015

Aus dem Saal leuchten die Augen aller bei tosendem Jubel – so was hat es noch nie gegeben – für ein Konzert das pathetisch gesprochen (…) zum Besten gehörte, was je bei Musik Meran zu hören war.

C. F. Pichler, Dolomiten, 28.1.2015


Arvosteluarkisto

Ylös

Pysy ajan tasalla

Kannattajaksi

Kannatusjäsenyys

Tilaa uutiskirje