Helsingin Barokkiorkesterin johtajana ja viulusolistina oli itävaltalainen Erich Höbarth, joka on toiminut vuodesta 1983 Nikolaus Harnoncourtin maineikkaan Concentus Musicus -orkesterin konserttimestarina ja jolla on myös oma orkesteri, Camerata Bern.
Ohjelman painopiste oli Itävallassa. Avausnumero esitteli Georg Muffatin, joka toimi 1600-luvun lopulla urkurina Salzburgin piispanhovissa.
Itävaltalainen piirre saattoi olla se juureva, voimakas ja värikäs ote, jolla Höbarth veti soittajistoa. Tanssillisuus tuli verevästi esiin J.S. Bachin C-duuri-orkesterisarjassa, ja se antoi musiikille fyysisesti liikkuvaa luonnetta. Jouset ja puhaltimet sulautuivat suureksi, lämminsointiseksi ja vivahteikkaaksi instrumentiksi.
Haydnin G-duuri-konserton sooloa Höbarth soitti musikanttisen laulavasti ja eloisasti pysyen samalla vilkkaassa vuorovaikutuksessa orkesterin kanssa.

Hannu-Ilari Lampila, Helsingin Sanomat, 3.1.2009

Händel: Acis and Galatea
Anna-Kristiina Kaappola, Tuomas Katajala, Kajsa Dahlbäck, Robert McLoud, lauluyhtye Septima Nebulae, joht. Aapo Häkkinen
Yliopiston juhlasali, 11.-14.10.2008

Acis and Galatea var Händels första opera i London och det mest framförda av alla hans verk under hans livstid. När den närmare tre hundra år efter sin tillkomst för första gången i sin helhet framförs i Finland visar den sig vara ett hundraprocentigt levande verk. Det ligger inget banalt i det enkla i berättelsen och det raka i det musikaliska uttrycket. Det handlar om en perfekt syntes av musikaliskt uttryck och dramatisk spänning.
Tuomas Katajala och Anna-Kristiina Kaappola som Acis respektive Galatea är nästan osannolikt idylliska i sitt vokala kuttrande, medan Robert McLouds märgiga bastoner representerar monstret, raka motsatsen till ljuset. Som herden Damon glänser Kajsa Dahlbäck med stilkänsla för barockmusik och ett oförställt pastoralt uttryck.
Också instrumentationen är kongenial; en sopraninoblockflöjt fångar herdeidyllen medan altblockflöjten ger uttryck för den böljande flod Acis förvandlas till. Under Aapo Häkkinens ledning fångar Helsingfors Barockorkester och vokalensemblen Septima Nebulae verkets anda på kornet.

Mikael Kosk, Hufvudstadsbladet, 13.10.2008

Bach
joht. Sirkka-Liisa Kaakinen-Pilch, viulu
Ritarihuone, 31.8.2008

Bachia tanssahtelevasti

Helsingin Barokkiorkesteri antoi Sirkka-Liisa Kaakinen-Pilchin johdolla paraatikonsertin. Enää ei kuultu takavuosien yli-innokasta rouhintaa, vaan Bachin musiikki heräsi henkiin luontevasti hengittävän otteen ansiosta.
Sirkka-Liisa Kaakinen-Pilch soitti soolo-osuudet hurmaavasti: varmasti ja aistikkaasti. Reilut kymmenen muusikkoa riittivät tavoittamaan soinnin verrattoman täyteyden, värikkyyden ja sähäkän sykkeen.

Veijo Murtomäki, Helsingin Sanomat, 2.9.2008

Händel, Graun, Telemann, Roman, Agrell
Pauliina Fred, traverso, Teunis van der Zwart, käyrätorvi, joht. Aapo Häkkinen, cembalo
Kölner Philharmonie, 4.5.2008

Zwei Raritäten brachte das Helsinki Baroque Orchestra mit in der Philharmonie: Eine Sinfonie von Johan Helmich Roman, dem "Vater der schwedischen Musik", und ein Konzert von Johan Joachim Agrell, der u.a. in Kassel und Nürnberg wirkte - spritzige Werke. Und es war eine Freude, dem agilen 32-jährigen Orchesterleiter und Cembalisten Aapo Häkkinen zuzusehen.
Mit flinken Gesten gab er die Einsätze an sein fulminantes Orchester, hopste und sprang dabei auf seinem Schemel hin und her. Sein Engagement spiegelte sich auch im Spiel des erst 1997 gegründeten finnischen Ensembles. Da wurde exakt phrasiert und schön abgerundet, es entstand eine flüssige und dennoch dynamisch fein abgetönte Linienführung der tonsauberen Streicher. Auch die Traversflötistin Pauliina Fred fügte sich bei Agrell perfekt in das Klangbild ein - eine Expertin ihres Fachs, eine spontane Musikerin mit Herz und Seele.
Auch der zweite Solist des Abends, der Hornist Teunis van der Zwart, betörte auf seinem Instrument mit ausgefeilter Stopftechnik. Das schwierig zu beherrschende Naturhorn bändigte der erste Hornist u.a. des Freiburger Barockorchesters mit Eleganz und Klasse. Da wirkte alles so schwerlos, als seien die Hornkonzerte von Telemann und Carl Heinrich Graun ihm direkt auf den Leib geschrieben. Wunderbar! Zum Ausklang mit Händel konnten sich nicht zuletzt die guten Bläser ins rechte Licht rücken. Zwei Zugaben beruhigten ein begeistertes Publikum.

Matthias Corvin, Kölnische Rundschau, 6.5.2008