Sekaisin Bachista

Pitäkää hatuista kiinni: täältä tulee turbo-cembalo ja Bachia, jollaista en ole ennen kuullut. Ennen kaikkea kyseessä on tunnin verran ällistyttävää kamarimusisointia, joka on pelkkää balsamia puolivillaisten barokkiesitysten aiheuttamiin haavoihin.
Aapo Häkkinen ja Helsingin Barokkiorkesterin muusikot herättivät Keski-Euroopassa ihastusta jo edellisellä Aeolus-merkin tuottamalla levyllään, ja nyt yhteistyö saksalaisen levy-yhtiön kanssa on jatkunut kaksiosaisen J.S.Bachin cembalokonserttojen levykokonaisuuden myötä. Kyseinen ensimmäinen osa sisältää 1., 2. ja 5. konserton lisäksi myös soolocembalolle sävelletyn Italialaisen konserton.
Kaikki esitykselliset ratkaisut on perusteltu huolellisella tutkimuksella, mutta tämä on sitä sukupolvea, jonka musisointia tutkijanasenne ei kuivata, päinvastoin. Yksi-per-stemma -yhtye läpivalaisee jousisäestyksen kirkkaaksi, reagoivaksi kumppaniksi solistille. Väliäänet saavat Bachin polyfonian liikkeeseen erottuvilla linjoillaan, ja huilumaisesti laulavat tai sihisten tuikkailevat viulut kommentoivat cembalon repliikkejä ja kirittävät ahnaasti toisiaan.
Tämän myötä konserttoja ajaa hurja sisäinen draivi. Pois pyyhitty on tasapäistetty tapettikuvio-barokki; karaktäärit ovat kuin ajattelevia olentoja jotka tuijottavat haastavasti silmiin, milloin jylhän traagisina, milloin melodisen hehkeinä.

Auli Särkiö, Rondo Classic, 1/2013

Is the 16-foot harpsichord register making a comeback? Andreas Staier has been making much use of this Landowska-esque device recently - for instance in his Goldberg Variations (Harmonia Mundi, 6/10) - and here now is Aapo Häkkinen having fun with it in this first volume of Bach harpsichord concertos. For him it's part of a carefully conceived ensemble that also includes a continuo organ and a violone playing mostly at 8-foot pitch, and though you could be forgiven for hardly noticing the organ, so tidily and discreetly is it deployed, the two together add gruff body to the sound without obscuring textural detail. That is quite something in itself, but it also gives that 16-foot sound more space to cut loose, as it does to carefree effect in the running basses of the E major and G minor finales or in the pounding chords and contrary-motion climax of the last solo in the D minor Concerto.
Yet Häkkinen does not wear it out, using it only to increase his dynamic and textural range, and there's a compelling stillness and minimalism in the solo episode starting at 2'28'' in the D minor's first movement, while elsewhere neat fingerwork is illuminated by the delicate voicing of his instrument, a Hass copy which once belonged to Igor Kipnis no less (though not the one on which he recorded these concertos with Marriner in the late 1960s).
These performances are enjoyable, even thrilling. In the rip-roaring Italian Concerto that rounds off the disc (...) the harpsichord achieves almost organ-like fullness. Wow!

Lindsay Kemp, Gramophone, 3/2013

Dussek: Symphonies
joht. Aapo Häkkinen
Naxos, 2012

Of Franz Xaver Dussek (1731-1799), the man, I've spoken ill before. He was a home wrecker, serial womanizer, shameless lecher, and the first to turn his piano sideways on the stage "so that the ladies could admire his handsome profile." How fitting was Dussek's karmic end: he grew morbidly obese, ugly, and depressed, drank to excess, and was barely able to leave his bed. Yet genius chooses its hosts unmindful of their virtues or vices.
If I've spoken ill of Dussek in the past, I've had nothing but words of praise for Aapo Häkkinen, who I interviewed in 33:4 after reviewing his insightful, life-affirming Goldberg Variations one issue earlier. Häkkinen has been artistic director of the Helsinki Baroque Orchestra, an ensemble founded in 1997, since 2003. Performance and recording on the present disc are exemplary.